Read Ebook: 25 vuotta Valikoima runoja by Leino Kasimir

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 730 lines and 20420 words, and 15 pages

KUUTAMALLA.

Istuin kerran taivas-alla kuutamalla tarkastain, kuinka t?hdet rauhaisasti, armahasti tuikki vain.

"Ei ne tunne ihmis-huolta, varjapuolta elon t??n; ei ne tunne pettymyst?, k?rsimyst? ensink??n!"

N?in m? mietin. Toivotellen, kaipaellen huudahdin: "Oi, jos oisin t?ht? vainen, taivahainen miekkoisin!

Nautitsisin rauhaisuutta, murhetuutta aina vain, tunteheni tuudittaisin, sammuttaisin rinnassain."

Kaduin kohta mietelm??ni: syd?nt?ni vaihda en. Sek? myrskyis?t? ett? tyynt? vett? soutelen.

SUNNUNTAINA.

Kaunis, kirkas nyt on aamu, aamu armas sunnuntain, tuolla siint?? kirkon haamu, kaikuu kellot kumahtain.

Venhot viilt?? j?rven pintaa, kaikki kirkkoon kiireht??. Valkovaate peitt?? rintaa, juhlahuivit v?lk?ht??.

Min? kurja synnin lapsi, astun arkivaatteissain, paljas rinta, takkuhapsi, eik? pappi aatteissain.

Min? kuljen kukkulalle, jolla nurmi vihannoi. Istun sinne kuusten alle, kuulen kuinka kuuset soi.

Kuulen kuinka linnut laulaa, kuinka laine loiskuttaa, katson kuinka aallot kaulaa sulo saaren rantamaa.

T??ll? istun yksin aivan, enk? veisaa, ??nn? en, n?en yll? sinitaivaan, t?it? luonnon katselen.

Avaruus mull' armahampi kirkon kolkkoutta on, luonnon hiljaus rakkahampi, kuin on laulut joukkion.

H??ILTA.

Syysillan synkk? varjo jo kattaa maiseman, ja paksu, pilvinen vy?hyt tulet k?tkee taivahan; niin jylh?n? kuohuu koski, aho, kangasmaa kumajaa, ja mahtavan hyrskyn kanssa syv?nteiss?h?n vahtoaa.

Kivenheiton p??ss?p? siit? niin uljas kartano on, sen keske? nousevi torni, niin suora ja kaareton. Syysillan synke?t varjot jo loitoks siirr?ht??, kun suurista ikkunoista valo kirkas v?lk?ht??.

Siell' on niin ihmeen hauskaa, siell? nuoriso riemuitsee, elon onnesta uhkuva joukko ilomielell? nautitsee ja posket poikien hohtaa, povet paisuvi impysten, ja keng?t ne vallattomasti ly? tahtia soitollen.

Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten, ja vallattomasti jos keng?t ly? tahtia soitollen: h??iltanahan toki sent??n kai nuoriso riemuita voi ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!

Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan, lumouksissansa h?n katsoo jalo-otsaa sulhastaan: "T?? onni on liian suuri ollaksehen maallinen", n?in kuiskahtain nojauupi h?n sulhonsa rinnoillen.

Ja kynttil?kruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee. Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat t?ytel??t, nyt riemuitaan el?m?st?, nyt ovathan nuorten h??t!

Mut ulkona syksyn y?ss? liki uhkean kartanon siell' yksin seisoo nainen kivi-reunalla kallion. H?n seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa, ja syksyinen kolkko tuuli h?nen kutria heiluttaa.

Povellansa h?n k??r?n kantaa, rinnoillahan l?mmitt??, ja kun k??r?st? kuuluvi ??nt?, h?n ?kki? h?tk?ht?? -- vaan kartanon kynttil?kruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee.

Ja hehkuu posket, uhkuu naisrinnat t?ytel??t, nyt riemuitaan el?m?st?, nyt ovathan nuorten h??t. -- Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa v?rj?tt??, povellansa h?n hellivi lasta, repaleillaan l?mmitt??;

Kas, k??r?st? kirkuva ??ni se ?idille ilmoittaa: on tyhjin? ?idin rinnat, laps' niist? ei maitoa saa. Ja silmien k?rsiv? katse yh? ?idill? tummentuu, ja huokaus s?rkev?, synkk? syd?mmest??n tunkeuu.

"Voi lapseni, kurja on ?itis, vaan taattosi kurjemp' on, lupauksia ?itisi uskoi v?vyn uljaan moision; niin uskoi ?itisi kerran, vaan kohtapa viisastui: sun taattosi kurja petti ja neitihin armastui.

Mut ent? h?n ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen, jos laskisi n??ntyv? ?iti etehens? nyt polvilleen? Oi ei! h?nen jalkojen juureen, joka koirana hylk?si mun, vei k?yh?lt? maineen, rauhan, elon onnen haaveillun@@@@

En konsana taipua voisi anomaan h?nen p?yd?lt??n -- Siis lapseni, kai sin? my?nnyt, ett' ennen me n??nnyt??n!" H?n painaa raukkaa lastaan hellemp?h?n rinnoilleen, ja syksyn kalsea viima vie silm?st? kyyneleen.

Vaan kynttil?kruunut kirkkaat y?n selk??n hohteen luo, ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo: yh? hohtavat posket, uhkuu nais-rinnat t?ytel??t, yh? riemuitaan el?m?st?, siell' ovathan nuorten h??t.

Mut ulkona kurjan silm? nyt ?kki? leimahtaa, niin hurjan s?ihkyv? katse y?n selk??n tuikahtaa: "Oi lapseni! kuolema meille on onneen suorin tie, ja tuskinpa helvetiss? olo karvaampi, synkempi lie!

Vaan lapseni kanssa jos tuonne k?yn koskeen kuohuavaan, niin eiv?t kirkko ja pappi suo silloin siunaustaan, ja luojakin meilt? sulkee tien armon ja autuuden, ja mennyt on autuus sielun ja siunaus pappien.

-- Hyv?sti s? siunaus sitten, j?? kunnia maailman, hyv?sti s? ihmiskunta ja autuus taivahan, m? lapseni kanssa ennen k?yn hyrskyhyn kosken tuon ja pehme?n haudan siell? n?in pienoiselleni luon, kuin n??nnyt?n kuoloon h?nt?; ja jos j?iskin h?n el?m??n, ikip?iviksi kannettavakseen vain ?ityen sais h?pe?n."

Ja h?n seisovi hetken siin?, tuli silmist? tuikahtaa, syd?n taukovi sykkim?st?, povi synk?sti huo'ahtaa, kuni hurja h?n painaltaapi rinnoillehen lapsostaan, ja sy?ksyvi syksyn y?ss? vesihyrskyyn vahtaavaan.

Vaan kartanon kynttil?kruunut ne hohtaen leimuilee ja vahtovat samppanipullot ujon rintaa rohkaisee, yh? hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat t?ytel??t, yh? riemuitaan el?m?st?, siell' ovathan nuorten h??t!

TOTUUTTA HUUDAT.

"Totuutta huudat yhten??n, totuutta toimeen, el?m??n, totuutta uskoon, rakkauteen, totuutta k?yt?kseen!

Vapautta ty?lle tietehen, vapautta puheen, aattehen, vapautta sanan, lausunnon, vapautta uskonnon!"

S? n?in nyt huudat innossas, oot mielest?si oikeass', kun hengen, aatteen kahlehet s? murtaa aikonet.

Niin luulet, niinh?n luulla vois, ett' meill?kin, kuin muilla, ois; vaan erhetys on suuri t?? ja siksi viel? j??!

Ei meill? vapa olla saa, ei aattettansa paljastaa, ja oma uskon vakaumus on meill? kauhistus.

Totuutta my?s ei el?m??n suvaita meill? mielell??n, ja puhe suor' on -- loukkaus ja seuran pahennus!

S? tokko nyt jo ymm?rr?t, kuin turhaan huudat, rynt?j?t? Totuus on meill? mahdoton ja vapaus uskonnon.

HENGEN TASAVALTA.

Kun yksi hallitsi kansoja, oli yksi kaikkien sortaja, h?n ainoa puntari oikeuden oli holhooja ihmisten.

T??n yhden tahtoa tirannin, joka "luojan armosta" valtoihin oli p??ssyt kai, sit? seurattiin, sen tahtoa pelj?ttiin.

Jopa vihdoin muudan viisastui, t??n yhden tahtohon kiivastui: "ken valtahan tuommoisen hirvi?n on p??st?nyt, heitti?n?"

N?in huusi yksi. Ja toisetki ne orjuudestahan virkosi: "Niin aivan! mist? h?n oikeuden sai sorroksi toisillen?"

Ja vihdoin kansakin tulistui, ylivaltijas sortui, kukistui. Maat' itse kansa nyt hallitsee, muka onnesta nautitsee.

En huoli tuosta m? onnestaan; oli ennen sortaja yksi vaan, nyt joukkiot suuret, tuhannet, ly? vangiksi aattehet.

Jos yht' en tahdo m? valtijaa, satakuntaa en my?sk??n sortajaa: ken kerran joutuvi kahleihin, h?n orja on kuitenkin.

Tasavaltaa hengen m? taistelen, yks'valtaa ?lyn min? intoilen: ain' olkoon yksil?n vapaus oma lausua vakuutus.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet