Read Ebook: The Gay Cockade by Bailey Temple Chambers C E Illustrator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1796 lines and 70858 words, and 36 pages

Translator: J. Hollo

Produced by: Tapio Riikonen

SANOVAT MIEHEN SAMMUNEEN

Kirj.

Giovanni Papini

Italiankielisen alkutekstin yhdennest?toista painoksesta suomentanut

J. Hollo

Helsingiss?, Kustannusosakeyhti? Otava, 1925.

Et ole kuollut, olet himmentynyt, Oi sielu, vaivojasi vaikeroiva.

SIS?LLYS:

Giovanni Papini

ANDANTE

APPASSIONATO

TEMPESTOSO

SOLENNE

LENTISSIMO

ALLEGRETTO

Mainitunlaista vakavuuden ja varman suuntautumisen vaatimusta ei kuitenkaan sovi pit?? vain luokittelijani mukavuudenhalusta johtuvana. Siihen sis?ltyy se kielt?m?tt? oikea k?sitys, ett? todella arvokasta syntyy taiteessa samoinkuin muillakin henkisen toiminnan aloilla vasta silloin, kun ihminen kykenee ulkomaailman vaikutelmia ja virtauksia vastaan asettamaan kyllin voimakkaan sis?isen paatoksen, oman syvimm?n henkisen suuntautumisensa, jonka hy?ky kaikesta pintaristeilyst? huolimatta aina kulkee kohti samoja tarkoitusperi?. Mutta vaikeutena on asiaa k?sitelt?ess? juuri n?enn?isen ep?vakaisuuden ja todellisen, syv?ll? piilev?n vakavuuden -- samoinkuin n?enn?isen vakavuuden ja k?tketyn ep?vakaisuuden -- toisistansa erottaminen ja v??r?n tuomitsemisen karttaminen. Sellaiset lauseparret kuin >>alinomaa muuttuvainen ja kuitenkin aina sama>> vain ilmaisevat mainittua vaikeutta sit? mitenk??n selvitt?m?tt?. Hermann Bahrin itseens? kohdistama samaamerkitsev? lausuma >>niemals derselbe und doch immer derselbe>> voi saada vakuutetuksi ainoastaan sen, joka hyv?ntahtoisesti suostuu asian uskomaan tai tyytyy verrattain helppohintaiseen n?enn?isyyden ja oleellisuuden tulkintaan. Juuri h?nenlaisensa kirjailijat osoittavat, kuinka huomattava nyt puheenaoleva vaikeus todellisuudessa on ja kuinka varuillaan t?ytyy olla, jos mieli t?ss? kohden v?ltt?? harhaan johtavaa p??telm??. N?enn?isyydeksi leimatun, tuotannossa esiintyv?n ep?vakaisuuden alla on taiteilijan psyykillisen tai psykofyysillisen rakenteen >>vakavuus>>, jonka h?n itse mielell??n v?itt?? todelliseksi, mutta joka ankarammin tarkasteltuna osoittautuu sekin vain n?enn?iseksi. Se seikka, ett? taiteilija, silm?tess??n taaksep?in menneisiin kehitysvaiheisiinsa, tuntee ja tunnustaa ne ja niiden tuotteet omiksensa ja ett? h?n kohtaloittensa ja koko historiansa nojalla kykenee hyvin ymm?rt?m??n, kuinka h?n on noihin vaiheisiin joutunut, todistaa vain, ettei h?ness? ole tapahtunut mit??n tajunnanjakautumista tai muuta sellaista sairaalloista muutosta; mutta olemuksen ja suuntautumisen todellisesta vakavuudesta se ei anna mit??n takeita. Samoin on tietenkin laita, kun joku toinen henkil? kokee taiteilijan teoksiin, h?nen el?m??ns? ja rakenteeseensa perehtyen kysymyst? ratkaista. Voipa sanoa asian k?yv?n vain vaikeammaksikin, kun siirryt??n teoksista taiteilijan sielullisen el?m?n piiriin, koska ei ole olemassa mit??n pett?v?mp??, kaikkiin ja mit? erilaisimpiin tulkintoihin auliimmin tarjoutuvaa kuin juuri sielulliset tilat sin?ns? ja aivan erikoisesti ne verraten pinnalliset ?lyn, tuntojen ja tunteiden leikit, joihin huomio helpoimmin ja l?hinn? kiintyy. Se >>paatos>> ja >>hy?ky>>, josta ylemp?n? oli puhe, kumpuaa ilmi syvemmist? kerrostumista ja k?yttelee ihmisen psykofyysillist? elimist?? pelkk?n? aseenansa, ja niinmuodoin tulee kysymykseen, ilmeneek? taiteilijassa sellaista kaiken ulkokohtaisen ja my?skin kaiken sis?isen n?enn?isyyden valtiaana toimivaa syv?? >>vakavuutta>> -- nimest? ei kannata kiistell?, sen voi kukin valita mielens? mukaisen: voi puhua >>aatteellisuudesta>> tuokiotiloiksi hajoavan sielullisen laadun vastakohtana, >>loogillisuudesta>> pelk?n psyykillisyyden ja psykologisoiden sijassa, >>arvon?k?kannoista>> pelk?n tosioloisuuden valitsijoina ja s??ntelij?in? jne., mutta asian kokeminen on v?lit?nt?, kaikesta nimenannosta ja tavallaan kaikesta ?lyllisest? erittelyst?kin vapaata henkisen valtavoiman vaistoamista.

Nyt suomalaiselle lukijalle tarjoutuva Papinin teos on pelk?st??n taiteellisessakin katsannossa h?nen parhaimpiin tuotteisiinsa kuuluvaksi tunnustettu. Tahtomatta ollenkaan ennustella, millainen sen menestys on meill? oleva, saanen omana otaksumanani lausua, ett? siin? ilmenev? omituisen karu ajatus- ja ilmaisutapa on pohjoismaiseen mielenlaatuun suuressa m??rin soveltuva. On merkillist?, kuinka kotoisilta tuntuvat monet h?nen luonnonkuvauksensa -- h?n kuvaileekin synnyinseutunsa tai oikeammin synnyinmaansa Toskanan luontoa vain oman mielens? synkk?? apeutta heijastelevana, ja varhaiskev??n tuulinen Toskana on silloin kuin kappale Pohjolaa etel??n siirrettyn?. Papinin taiteilijaluonteessa on silmiinpist?vimp?n? piirteen? er?s erinomaisen ilmeinen polariteetti: herkk? lyyrillisyys ja s??lim?tt?m?sti leikkaava analyysi siin? kokevat pit?? vaakaa tasapainossa. Sit?paitsi on erikoisesti mainittava esityksen ja tyylin merkillinen abstraktisuus, ei suinkaan siin? merkityksess?, ett? ehdottomasti puuttuisi kuvallisuutta, vaan siin? mieless?, ettei kuvallisuus, aistittavuus juuri milloinkaan saa arvoa sin?ns?; se palvelee aina abstraktista ajatusta, joka niiden avulla, mutta my?skin niist? huolimatta piirtelee omia arabeskejansa. Siin? suhteessa voi tuskin ajatella suurempia vastakohtia kuin Papini ja h?nen maanmiehens? d'Annunzio. Viimeksimainitun kuvarikasta aistillisuutta vastaamassa on Papinin abstraktinen, tekisip? mieli sanoa geometrinen kuvaus- ja tyyliparsi. Havainnollisuus tai abstraktisuus ei tietenk??n sin?ns? ratkaise teoksen taiteellista arvoa, mutta varmaa on, ett? v?ritt?m?mpi, loogillisia ajatusuria noudatteleva taiteellinen esitys helposti j?? vaille ansaitsemaansa tunnustusta jo senvuoksi, ett? se asettaa lukijan ajatustoiminnalle suurempia vaatimuksia kuin kuvasta toiseen siirtyv? havainnollinen esitys.

Papinin teoksen puhtaasti taiteellisiin ansioihin ei t?ss? ole syyt? yksityiskohtaisemmin puuttua; tekij? sit?paitsi huomauttaa nimenomaan, ettei kirjaa suinkaan ole arvosteltava ensi sijassa taideteoksena, vaan uudelle sukupolvelle kirjoitettuna varoituksena ja kehoituksena. Silmiinpist?v?n? seikkana voisi korkeintaan viel? mainita, ett? Papini n?ytt?? kirjan eri osien otsakkeiden avulla tahtoneen tehostaa teoksensa musikaalisuutta -- ei tietenk??n miss??n v?litt?m?ss?, viel? v?hemmin tavanomaisessa ja sovinnaisessa merkityksess?. Papinin ajatusmusiikki muistuttaa kielt?m?tt? sit? uutta atonaalista musiikkia, jossa s?vel ja laulavuus saavat v?isty? rytmiliikunnon, >>viivojen>> ja >>kuvioiden>> tielt?.

Hyvin luultavaa on, ett? t?m? teos yleisesti tunnustetaan huomattavaksi inhimilliseksi todistuskappaleeksi, jolla persoonallisen totuusarvonsa ohella on suurempaakin kantavuutta er??n taiteellisen ja aatteellisen suunnan ja sen vaiheiden kuvaajana. Mutta kirjalla on n?hd?kseni viel? er?s toisenlainen merkitys, joka tekee sen kerrassaan ainoalaatuiseksi ja takaa sen s?ilyv?isyyden ja klassillistumisen.

Juuri tuon >>miehekk??n>> ep?toivonlajin klassillisena kuvauksena Papinin teoksella on kaikkien muiden ansioiden ohella ja niist? riippumatta erikoinen, s?ilyv? arvo.

ANDANTE

Yksin ja villin? eli ik?ns? kaiken.

PUOLI MUOTOKUVAA

Min? en ole milloinkaan ollut lapsi. Minulla ei ole ollut lapsuutta.

Lapsuusi?lt?ni saakka olen tuntenut itseni kamalan orvoksi ja erilaiseksi -- en tied?, mink?t?hden, kenties senvuoksi, ett? omaiseni olivat k?yhi?, tai siksi, etten Ollut syntynyt toisten laiseksi? En tied?, tied?n vain, ett? kuuden tai seitsem?n vuoden ik?isen? sain er??lt? nuorelta t?dilt?ni lis?nimen ukko, jonka kaikki sukulaiset havaitsivat hyv?ksi. Min? olin tosiaankin enimm?lti vakava ja synkk?: puhuin niin v?h?n kuin suinkin, toisten poikienkin seurassa; kohteliaisuudet minua kiusasivat, eleet ja ilmeet suututtivat, ja kumppanieni nauttiessa meluisissa leikeiss??n el?m?n kauneinta kautta min? mieluummin vet?ydyin pienen, k?yh?n ja pime?n asumuksemme et?isimp??n sopukkaan. Sanalla sanoen: min? olin olento, jota hattup?iset naiset nimittiv?t >>juroksi lapseksi>> ja huiviniekat >>pojan kuvatukseksi>>.

He olivat oikeassa. Minun t?ytyi olla ja min? olin kamalan vastenmielinen kaikille. Ja muistanpa erinomaisen herk?sti vaistonneeni tuon itse?ni ymp?r?iv?n vastenmielisyyden, joka sai minut sit?kin aremmaksi, alakuloisemmaksi ja ?re?mm?ksi.

Jos satuin joutumaan toisten poikain seuraan, yhdyin tuskin milloinkaan heid?n leikkeihins?. Seisoin mieluummin syrj?ss? katsellen heit? tuomarin ja vihamiehen tavoin, vihrein ja vakavin silmin. Syyn? ei ollut kateus; pikemmin ylenkatse, jota sellaisina hetkin? mieless?ni tunsin, jo niin? aikoina alkoi minun ja ihmisten v?linen sota. Min? v?lttelin heit?, ja he eiv?t minusta v?litt?neet; min? en heit? rakastanut, ja he vihasivat minua. Ulkosalla, puistoissa, oli aina joku minua ahdistelemassa ja selk?ni takana minulle nauramassa; koulussa repiv?t tukkaani tai kantelivat opettajille; maalla, isois?n maatilalla, kyl?n pojat heitteliv?t minua kivill?, vaikka en ollut tehnyt heille mit??n pahaa, ik??nkuin olisivat tunteneet minun olevan toista rotua. Sukulaiset kutsuivat minut luokseen ja taputtivat p??t?ni, kun ei k?ynyt p?ins? olla niin menettelem?tt?, jotteiv?t toiset huomaisi liian sopimatonta puolueellisuutta, mutta min? havaitsin erinomaisen hyvin heid?n teeskentelyns?, piileskelin ja vastasin jokaiseen sanaan karusti ja kirpe?sti.

Er?s muistelo on kaikkia muita l?htem?tt?m?mp?n? mieless?ni: marras- tai joulukuiset sateiset sunnuntai-illat isois?n talossa, keskell? p?yt?? kulhossa hehkutettua viini? suuren kuparinv?risen ?ljylampun valossa, sen vieress? tarjottimella k?ristettyj? kastanjoita ja p?yd?n ??ress? koko perhe -- sed?t ja t?dit ja monilukuiset serkut -- punakkoine kasvoineen.

Lieden luona istui harmaahapsinen ja ter?v?-?lyinen patriarkka, nauroi ja joi. Halot r?iskyiv?t, puolittain peittynein? hienoon tuhkaan, lasit kilahtelivat koskettaessaan lautasia, tekopyh?t ja kaikkitiet?v?iset t?dit vikisiv?t kuluneen viikon tapauksista ja h?lin?ist?, ja pojat nauroivat ja huusivat is?ukon sikarien sinisen sauhun keskell?. T?m?n s??steli??n ja typer?n juhlan melu sai syd?meni ja p??ni kivist?m??n. Min? tunsin olevani siell? outo, ??rett?m?n et??ll? kaikista muista. Ensimm?isen tilaisuuden tarjoutuessa pujahdin salaa ovesta ja kuljin varovin askelin kostean sein?n viert? pitk?n ja pime?n k?yt?v?n l?pi, joka johti talon ulko-ovelle. Ja siin? minun pieni erakon-syd?meni sykki niin rajusti kuin olisin ollut aikeissa tehd? jotakin pahaa, suorittaa jonkin petosty?n. Tuossa k?yt?v?ss? oli lasiovi, joka johti pienelle suljetulle pihamaalle: min? raotin sit? ja aloin kuunnella, kuinka sade v?syneesti ja alakuloisesti kimmahteli tiilikiviseinist? ja l?t?k?iden pinnalta, sade, joka valui alas innottomasti, vailla kiihkoa, mutta s?ve?n itsepintaisesti ja inhottavasti, ik??nkuin ei olisi aikonut milloinkaan loppua. Min? kuuntelin sit? siin? pime?ss?, kasvot kylmin? ja silm?t kosteina, ja jos ovenraosta pirahtava pisara ?kki? iski kasvoihini, tunsin itseni onnelliseksi, ik??nkuin tuo pisara olisi tullut minua puhdistamaan, kutsumaan minua muille maille, kauas kaikista taioista ja sunnuntaista. Mutta samassa jo ??ni kutsui minua takaisin valoon, k?rsimykseen ja muistutuksia kuulemaan. >>Sep? huonosti kasvatettu pojanvinti?!>>

Niin, niin on laita: min? en ole ollut lapsi. Olen ollut >>ukko>> ja mietteli?s, k?rtyinen >>kuvatus>>. Niist? ajoista alkaen on paras osa el?m??ni sijainnut sis?isess? olemuksessani. Hellyyden ja ilon maailmasta pois suljettuna min? piilouduin jo silloin itseeni, elin ja levitt?ydyin oman itseni keh?ss?, ahnaissa unelmissa, haudoskellen mieless?ni maailmaa sellaisena kuin itseyteni sen minulle osoitti. Toiset eiv?t minusta pit?neet, ja viha sulki minut yksin?isyyden piiriin. Yksin?isyys teki minut entist? surumielisemm?ksi ja tymp?isev?mm?ksi; alakuloisuus ahdisti syd?nt? ja kiihdytti aivojeni toimintaa. Erilaisuus vieraannutti minut kaikkein l?himmist?kin henkil?ist?, ja vieraantuminen teki minut yh? erilaisemmaksi. Aina n?ilt? el?m?ni alkuajoilta min? opin nauttimaan tuon ??rett?m?n ja ep?m??r?isen surumielisyyden miehekk??st? sulosta, tunnosta, joka ei pyri purkautumaan eik? hae lohdutusta, vaan riuduttaa itse itsens?, ilman p??m??r??, ja totuttaa v?hitellen el?m??n sis?ist? erakkoel?m??, joka loitontaa meid?t i?ksi ihmisist?.

Ei: min? en ole milloinkaan el?nyt lapsuusik??. En ollenkaan muista olleeni lapsi. Min? n?en itseni menneisyydess? aina villin? ja mietteli??n?, omalaatuisena ja vaiteliaana, vailla hymy?, vailla raikkaan riemun puuskaa. N?en itseni kalpeana ja h?mm?styneen? kuten ensimm?isess? muotokuvassa.

Valokuva on rep?isty rikki rinnan alapuolelta. Se on pieni, likainen ja haalistunut; kortin reunat ovat mustat kuin kuolemanilmoituksen kehykset. Kalpeat lapsenkasvot siin? tuijottelevat hajamielisin? vasemmalle, ja selv?sti tuntee, ett? siell? vasemmalla, vastap??t?, ei ole ket??n h?nt? katselemassa. Silm?t ovat surulliset, hieman painuneet -- eiv?tk? liene hyvin onnistuneet? -- suu on tuimasti kiinni puserrettu ja huulet hieman eteenp?inty?nnetyt, jotta hampaat eiv?t n?kyisi. Ainoana kauneutena ovat pehme?t pitk?t kiharat, jotka valuvat merimiespuseron kaulukselle.

?iti sanoo kuvan esitt?v?n minua seitsem?n vuoden ik?isen?. Voipa niin ollakin. T?m? kuva on ainoa esine, joka todistaa lapsuudestani. Mutta lieneek? se sittenk??n lapsen kuva? Tuo pieni, haalistunut haamu, joka ei katsele minua eik? halua katsella ket??n?

Huomaa heti, ettei noihin silmiin voi luoda v?ri?ns? taivaan sini: ne ovat harmaat, itseens? sumentuneet. Arvaa helposti, ett? nuo posket ovat valkoiset ja kalpeat ja ett? ne tulevat aina valkoisina ja kalpeina s?ilym??n: niihin voi kohottaa punan ainoastaan v?symys tai h?pe?. Ja nuo tiukasti suljetut, tahallaan suljetut huulet eiv?t ole luodut avautumaan nauruun, puheeseen, rukoukseen eik? huutoon. Nuo suljetut huulet ovat ihmisen, joka on k?rsiv? hakematta lievikett? heikoista ja tymp?isevist? valituksista. Nuo huulet liittyv?t suuteloon liian my?h??n.

T?ss? haalistuneen valokuvan puolikkaassa min? n?en j?lleen noiden p?ivien kuolleen sielun, >>kuvatuksen>> arat piirteet, >>juron pojan>> synk?n ilmeen ja >>ukon>> tyynen mielihaikeuden. Ja syd?nt?ni kouristaa, kun muistelen kaikkia noita v?ritt?mi? p?ivi? ja loppumattomia vuosia, tuota kahlehdittua el?m?? ja murhemielt?, joka ei aihettansa tuntenut, tuota voittamatonta koti-ik?v??, joka kutsui minua toisten taivaiden alle ja toisten toverien luo.

Ei, ei: tuo ei ole lapsen muotokuva. Vakuutan viel?kin, ettei minulla ole ollut lapsuutta.

SATA KIRJAA

Tuosta valottomasta yksin?isyydest? minut pelasti tiedonjano. Siit? saakka, kun olin rivi rivilt? valloittanut aapisen salaisuudet -- -- oli lukeminen suurimpana nautintonani ja pett?m?tt?mimp?n? lohdutuksenani. Kirkkaimmat ja tunnekyll?isimm?t muistelmani niilt? ajoilta eiv?t koske ensimm?ist? taivaansinisest? sametista tehty? merimieslakkia tai oransseja, joita imeskeltiin viheri?n homeen peitt?m?n vesialtaan kaiteella; ne eiv?t koske j?ykki? tinaratsuja, jotka turhaan yritt?v?t karata kapealta puulevylt?ns?, enemp?? kuin ensimm?ist? v?ristyst? seisoessani l?hell? tytt?st?, joka juoksuleikin j?lkeen l??h?tteli puoliavoimin suin. Sensijaan muistelen viel? nytkin lapsellisin kiihkein kaipauksin ensimm?ist? tai toista koulukirjaani -- pient?, mit?t?nt? ja typer??, keltakantista lukukirjaa -- jossa n?htiin katuvainen ja palleroinen mallipoika paitasillaan polvistuneena rautas?ngyss??n ilmeisesti lausumassa juuri sit? runomittaista rukousta, jonka tavailin kuvan alta. Ja sit?kin suurempi kaipaus kohoaa mieleeni, kun muistan teoksen, joka oli er??nlainen luonnon >>Tuhat yksi y?t?>>, iso nidos, jonka viheri? niska oli nukkavieru ja jonka valtavat, leve?t, rypistyneet ja kosteuden punertamat lehdet olivat monin paikoin rikkin?iset tai musteen tahrimat, mutta jonka aina avasin varmaan uskoen, ett? j?lleen ilmestyisiv?t n?kyviini jo tutut, mutta aina uudet ihmeet. Siin? sukelsi syvyydest? j?ttil?ispolyyppej? julmine py?reine silmineen, valmiina iskem??n kiinni Tyynen valtameren suuriin purjelaivoihin; pitk?kasvuinen nuorukainen oli polvillaan vuoren huipulla ja loi h?myiselle saksalaiselle taivaalle valtavan varjonsa; kapean ja pime?n espanjalaisen vuorensolan pilvi?piirtelevien ja ?kkijyrkkien sein?mien v?liss? liikkui pienoinen caballero, jota tuskin valaisi korkean taivaan s?de ja jonka syd?nt? kouristi rotkon kaamea hiljaisuus; leppoinen kiinalainen demiurgi, ainoana verhonaan jokin riepu lanteilla, seisoi siin?, taltta toisessa, vasara toisessa k?dess? viimeistellen maailmaa maankamarasta kohonneen jylh?n ja sekasortoisen vuotokivimets?n keskell?; nahkoihin puettu uskalias l?yt?retkeilij? pystytti myrskyn pauhatessa valtavaa mustaa lippua vuoriniemekkeen ??rimm?iseen k?rkeen vastap??t? valkoista, autiota ja jylh?? napamerta... Ja kun sitten selailin edelleen kirjan ruosteenpunaisia lehti?, n?in ?kki? edess?ni Polyneesian alkuasukkaiden ?llistyneit? naamoja, n?in koralliriuttoja, jotka uivat valtameren pinnalla kuin kevyet tukkilautat, n?in pahaenteisi? pyrst?t?hti?, jotka loivat kelme?t? hohdettansa ??rett?m?lle ja kauhistavalle pikimustalle taivaalle, n?in j?ttil?isliskojen suunnattomia luurankoja...

Ensimm?isten k?siini joutuneiden kirjojen joukosta muistan viel? ruman ja runnellun laitoksen Garibaldin muistelmia, jotka luin kerran toisensa j?lkeen, mit??n k?sitt?m?tt?, mutta vaistomaisesti haltioituneena nauttien ruudinhajusta, miekkojen v?ikkeest?, rosvojen ja voittajien upeista punaisista ratsujoukoista. Aivoissani ei ollut mit??n selv?? mielikuvaa, ja min? en tiet?nyt mit??n Italiasta enemp?? kuin sodastakaan, mutta siit? huolimatta sallin tunteitteni purkautua j?ljent?m?ll? teoksen alkulehdelle kenraalin parrakkaat kasvot, ja minusta tuntui, ett? ne olivat hyvinkin el?v?t ja n?k?isens?.

Er?s el?m?ni jumalaisimpia oli kuitenkin se, jona sain talon kirjaston rajoittamattomasti k?ytett?v?kseni. Isois?n kirjastona oli aivan tavallinen p?revasu, joka sis?lsi suunnilleen sata nidosta. Vasu oli ullakolla sijaitsevassa pieness? piiloisassa kammiossa, josta avautui n?k?ala l?hiseudun katoille -- siin? oli todellinen Alhambra mielikuvitukselleni -- ja jossa oli v?h?n kaikkea: halkoja, hylkyvaatteita, rotanloukkuja, kansalliskaartin musketti, koinsy?m? punainen garibaldilaisnuttu ja siin? vuoden 1860 mitali.

Suinkin voidessani min? sulkeuduin sinne joka p?iv? ja vedin esiin unohtuneet kirjat, toisen toisensa j?lkeen, ihmeiss?ni ja varovasti. Ne olivat kaikki kansistaan irtautuneita, hajonneita, tahraisia kirjoja, k?rp?sten ja kyyhkysten likaamia, kaikki rikkin?isi? ja rypistyneit?, mutta minulle kaikesta huolimatta ylen t?ynn? yll?tyksi?, ihmeit? ja lupauksia! Min? luin niit? sielt? t??lt?, yritin saada selkoa, en suinkaan aina yrityksess?ni onnistunut, v?syin ja soimasin itse?ni, k?rsim?tt?m?n innostuksen kiihdytt?m?n? siit? hetkest? l?htien, jolloin ensimm?isen kerran l?henin niit? seikkailun ja historian runollisia maailmoita, jotka silloin yksi ainoa lause tai kuva sai tuokiossa v?lk?ht?m??n ilmi neitseellisiss? aivoissani.

Min? en ainoastaan lukenut: haaveilin, harkitsin, suunnittelin ja yritin arvailla. Minulle kaikki nuo teokset olivat pyhi? kirjoja, ja min? pidin ehdottomimpana totena jokaisen niihin sis?ltyv?n sanan. En erottanut historiaa tarusta, tosiasiaa kuvitelmasta: painetut kirjaimet olivat silmiss?ni totuuden pett?m?tt?mimp?n? takeena.

Minulle todellisuus ei merkinnyt koulua, katua ja kotia, vaan kirjojen maailmaa, jossa tunsin el?v?ni t?ysint? el?m??. Kes?n helteisin? iltap?ivin? n?in toisinaan Garibaldin ajavan t?ytt? laukkaa, viitta viivana tuulessa, aron hevoslaumojen keskell?, pyssynlaukausten kajahdellessa; ik?v?t, sateiset aamupuhteet vietin kreivi Alfierin seurassa, joka kiroili hevosia ja s?keit? kaikilla Euroopan postiteill?, ja illalla minua vapisutti is?nmaallinen viha tai puhujan kiihke? kunnianinto, kun vietin aikojani niiden kuuluisien miesten seurassa, jotka minulle esitteli lukuisiin sinikantisiin nidoksiin pienin kirjaimin painettu Plutarkhos.

MILJOONA KIRJAA

Lueskeltuani muutamia vuosia kiihke?sti ja suunnitelmattomasti min? havaitsin, ett? ne harvat kirjat, joita oli kotonani, ja ne muutamat muut, jotka voin hankkia turvautumalla sukulaisteni ja tuttavieni laihoihin kirjastoihin tai ostamalla joitakin vanhoja kappaleita s?rvinrahoista s??stetyill? tai ?idilt? n?pistetyill? rovoilla, eiv?t riitt?neet. Er??lt? minua hieman vanhemmalta pojalta sain kuulla, ett? kaupungissamme oli valtavan suuria, mit? rikassis?lt?isimpi? kirjastoja, jotka olivat avoinna kaikille ja joista voi m??r?ttyin? aikoina saada luettavakseen mink? kirjan halusi ja, mik? t?rkeint?, ihan rahatta ja hinnatta. P??tin l?hte? sinne heti paikalla. Oli kumminkin olemassa er?s hankaluus: tuohon paratiisiin p??st?kseen t?ytyi olla v?hint??n kuudentoista vuoden ik?inen. Min? olin vain kahden- tai kolmentoistavuotias, mutta olin ik?isekseni isokasvuinen. Er??n? hein?kuun aamuna k?vin koettamaan onneani. Nousin vapisten portaita, jotka n?yttiv?t mielest?ni ylen leveilt? ja juhlallisilta.

Pari kolme minuuttia kest?neen ep?r?innin ja syd?mentykytyksen j?lkeen astuin lainaussaliin, kirjoitin jotenkuten tilauslippuni ja esitin sen n?ytt?en h?mmentyneelt? ja ep?ilytt?v?lt?, kuten ainakin henkil?, joka tiet?? olevansa v??rill? poluilla. Virkailija -- muistan h?net viel?kin, sen kirotun! H?n oli pieni miespahanen, vatsanpy?ryl? oli huomattava, silm?t taivaansiniset, kuolleen kalan n?k?aukkoja muistuttavat, ja kummassakin suupieless? oli ilke? ryppy -- katseli minua s??liv?sti ja kysyi iljett?vin, laahaavin ??nin:

-- Anteeksi, kuinka vanha olette?

Min? punastuin, pikemmin vihasta kuin h?pe?st?, ja vastasin, lis?ten kolme vuotta todelliseen ik??ni:

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet