Read Ebook: Mrs. Piper & the Society for Psychical Research by Sage Michael

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 612 lines and 50265 words, and 13 pages

Steinfinn Torenpoika oli joutunut Olavin kasvatusis?ksi seuraavalla tavalla:

Er??n? kes?n?, Steinfinnin viel? viett?ess? onnen ja menestyksen p?ivi?, h?nell? oli asiaa Eidsivatingiin. H?n l?hti sinne yst?vien ja sukulaisten seurassa, ja h?nell? oli mukanaan vaimonsa ja tytt?rens? Ingunn, joka silloin oli kuuden vuoden ik?inen. Vanhemmat pitiv?t niin paljon kauniista lapsestaan, ett? veiv?t h?net joka paikkaan mukanaan.

K?r?jill? Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun ja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyv?t yst?v?t, huolimatta siit?, ett? Audun oli vanhempi Steinfinni? ja ett? he olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli n?et siihen aikaan hilpe? ja puhelias ja puhui mieluimmin itsest??n, kun taas Audun oli hiljainen ja sulkeutunut.

Samana vuonna, jolloin Haakon-kuningas l?hti Skotlannin-retkelle, joutui Audun kev??ll? naimisiin. H?n sai vaimokseen tanskattaren, Cecilia Bj?rnin tytt?ren, Ingebj?rg-kuningattaren leikkitoverin, joka oli asunut h?nen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riist?ess? nuoren Maunu-kuninkaan morsiamen v?kisin mukanaan Norjaan, koska tanskalaisten kuningas halveksi tehtyj? sopimuksia ja kielt?ytyi l?hett?m?st? sukulaisnaistaan pohjoiseen, l?hti Cecilia mukaan. Ensi alussa nuori kuningatar olisi tahtonut pit?? neidon luonansa aina, mutta jo vuoden kuluttua n?ytti Ingebj?rg-rouva muuttaneen mielt? ja alkoi toimitella t?t? innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen tapahtuvan siksi, ett? Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen neidon kanssa kernaammin kuin mik? oli h?nen puolisostaan mieleist?; toiset olivat tiet?vin??n, ett? nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista oli voittanut h?nen suosionsa, mutta t?m?n is?, l??niherra Erling Alfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen kanssa, jolla ei ollut maata eik? sukua Norjassa. Nuori Alf oli huimap?inen ja tottunut saamaan tahtonsa l?pi kaikissa asioissa, ja h?n rakasti kiihke?sti neitoa. Kuningatar p??tti silloin naittaa Cecilian toiselle, jottei h?n sotkeutuisi onnettomuuksiin.

Olipa asia miten hyv?ns? -- neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun Audun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua h?nen kanssaan pari kolme kertaa, h?n alkoi innokkaasti toivoa neitoa omakseen. Heid?n h??ns? vietettiin Bj?rgvinissa, kuninkaankartanossa, ja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen my?t?j?iset. Audun vei vaimonsa Hestvikeniin. Siell? t?m? oli hyv?ss? suojassa sek? Maunu-kuninkaalta ett? Alf Erlinginpojalta.

Loppukes?ll? Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja seurasi valtiastaan l?nsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua kuoli Orknesaarilla -- talvella vuonna 1263 -- oli Audun sen laivan p??llikk?n?, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten h?n matkasi edelleen it??n, kotikartanoonsa. Kes?ll? h?n palasi Maunu-kuninkaan henkivartiov?keen. H?nen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen j?tt?en j?lkeens? pojan, joka j?i eloon. Audun oli k?ynyt entist? hiljaisemmaksi, mutta nyt h?n sent??n kertoi Steinfinnille jotakin asioistaan. Hestvikeniss? hoiti taloa h?nen isois?ns?. T?m? oli vanha ja itsep?inen. H?n ei ollut pit?nyt siit?, ett? pojanpoika oli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi h?nt? oli talossa Audunin i?k?s set?; h?n oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian Hestvikeniss? viett?m?st? ajasta oli kulunut n?iden kahden vanhuksen parissa. "Min? pelk??n, ettei h?n viihtynyt siell? it?kulmalla", sanoi Audun. Isois?n kunniaksi Cecilia oli ristitt?nyt lapsensa t?m?n kaimaksi -- tanskalaisen tavan mukaan -- mutta Olav Auduninpoika oli joutunut vimmoihinsa siit?: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille el?v?n ihmisen nime?, ellei toivonut t?m?n kuolemaa. Audun oli n?iden kahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta h?n vakuutti, ettei aikonut palata Hestvikeniin ensi h?d?ss?; h?n oli p??tt?nyt j??d? Bj?rgviniin Maunu-kuninkaan luo.

Kohta t?m?n j?lkeen Steinfinn ry?sti Ingebj?rgin, eik? h?n sen j?lkeen ollut kuullut mit??n Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi t?m?n k?r?jill?. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria Soleyarin miest?, joita aikoi tavata. H?n oli hyvin sairaan n?k?inen. Audun oli pitk? mies ja h?n oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot olivat olleet kapeat, nen? ohut, ter?v? ja ky?myinen, iho ja hiukset valkeat. Nyt h?n oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko, kellert?v? kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas lapsi, leve?harteinen ja suorakasvuinen; h?n oli yht? vaalea kuin is?ns?, mutta muuten h?n ei juuri muistuttanut t?t?.

Steinfinn syleili yst?v??ns? remuavan iloisesti, mutta muuttui pian apeaksi n?hdess??n, miten sairas Audun oli. H?n ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin ett? Audun seuraisi h?nt? siihen taloon, miss? h?n asui saattoineen k?r?jien aikana.

Toverusten noustessa m?ke? kertoi Audun, ett? miehet, joita h?n oli tullut tapaamaan, olivat h?nen isois?ns? veljenpojan poikia: "Sen l?hempi? sukulaisia minulla ei ole; heid?n k?siins? joutuu Olavin holhous minun kuoltuani." Hestvikenin vanhukset eliv?t viel?, mutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsell??n h?nell? oli sellainen mahavaiva, ettei h?n voinut nauttia ruokaa eik? juomaa; h?n ei voinut el?? en?? montakaan viikkoa. H?n oli viett?nyt Maunu-kuninkaan luona kaikki n?m? vuodet viime jouluun saakka; silloin h?n oli l?htenyt kotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. H?n ei ollut k?ynyt siell? kuin kerran vaimonsa kuoleman j?lkeen ja oli vasta t?n? talvena tutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti h?nen mielt??n -- Soleyarin sukulaisia ei n?kynyt k?r?jill?, ja tuskin h?n en?? kykeni ratsastamaan heid?n luokseen -- ratsastus oli tuskallista -- ja nyt oli viimeisen edellinen k?r?j?p?iv?. "Hoved?enin is?t ottaisivat h?net kyll? huostaansa, mutta jos poika mielistyisi j??m??n sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meid?n sukumme h?neen."

Kun Ingebj?rg n?ki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva t?ysin orpo, tahtoi h?n suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni is?ns? turviin ja tuijotti sielt? rouvaa suurin sinisin silmin hangoittelevana ja ihmeiss??n.

"Etk? sin? tahdo suudella minun vaimoani, Olav?" kysyi Steinfinn ??neen nauraen.

"En", vastasi t?m?. "Sill? Aslaug suutelee Kollia --"

Audun hymyili v?h?n h?mill??n -- poika tarkoitti kahta Hestvikenin vanhaa palkollista, selitti h?n, ja nytk?s kaikki aikuiset nauroivat katketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Is? nuhteli nyt h?nt? ja k?ski h?nen tervehti? Ingebj?rgia kauniisti ja s??dykk??sti. Ja pojan t?ytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon suudella h?nt?, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi h?nkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti h?nenkin luokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylett?isi suutelemaan h?nt?. Mutta h?n oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja silm?t olivat kyyneleit? t?ynn?; ja miehet nauroivat ja ilvehtiv?t, kun h?n ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa arvoa.

Illemm?ll?, kun kaikki olivat sy?neet ja miehet istuivat par'aikaa juoman ??ress?, n?ytti Olav sent??n virkistyv?n. Ingunn juoksenteli penkin luota toisen luo, ja miss? oli tyhj? tila, siihen h?n kapusi, istui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi seuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas yl?s. Aikuiset nauroivat tuolle leikille, huutelivat h?nt? ja koppasivat h?net kiinni; siit? tytt? yh? yltyi ja villiintyi. Silloin Olav n?ytti tekev?n vakaan p??t?ksen -- h?n nousi is?ns? vierest?, kohensi uutta veitsivy?t??n, astui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun t?m? liukahti lattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen per?st? ja istahti uudelleen tyt?n rinnalle. N?in lapset nyt juoksivat teuhaten penkinsyrji? pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen -- Olav per?ss? tasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin v?liin is??ns?, hymyn h?iveen pyrkiess? valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.

Lapset istuivat torkkuen er??ss? loukossa Steinfinnin ja Audunin tullessa heid?n luokseen; he taluttivat n?m? keskelle lattiaa valkean ??reen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan tytt?rens? k?den Olavin k?teen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun k?denly?nnill? lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen sormuksen, auttoi t?t? painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti sitten lapsen k?tt? koholla, niin ett? jokainen saattoi n?hd? paksun sormuksen kiiluvan siin?. Ingebj?rg Jonintyt?r ja muut naiset itkiv?t ja nauroivat, sill? kauniimpaa n?ky? kuin t?m? pieni kihlapari oli tuskin kukaan n?hnyt. --

Nyt Steinfinn ojensi tytt?relleen juomasarven ja pyysi h?nt? juomaan kihlamaljan, ja lapset joivat ja l?ikyttiv?t juomaa vaatteilleen. Steinfinn seisoi k?si yst?v?ns? kaulailla vannoen itkunsekaisella ??nell?, ettei Audunin tarvinnut surra eik? huolehtia lapsestaan, kun h?nen olisi t?st? erottava. H?n oli kasvattava pojan luonaan ja oleva h?nelle is?n? kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi vied? kotiin morsiamensa. N?in Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille poskille. Ingebj?rg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla ?itin? Olaville Cecilia Bj?rnintytt?ren t?hden, jota h?n oli rakastanut kuin omaa sisartansa.

Sitten k?skettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui esiin aivan rohkeasti, laski k?tens? Ingunnin kaulaille ja suuteli tytt?? niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa kihlattujen kunniaksi.

Mutta Olav n?ytti alkaneen innostua leikkiin -- yht?kki? h?n karkasi nuoren kihlattunsa luo, tarttui t?t? uudelleen kaulaan ja antoi t?lle kolme nelj? maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat h?nelle ja kehoittivat h?nt? jatkamaan samalla tapaa.

Joko Ingunn nyt joutui naurusta h?milleen tai h?n sai p??h?ns? oikun -- h?n tahtoi ?kki? irtautua pojan sylist?, ja kun t?m? rutisti h?nt? yh? lujemmin itseens?, puri morsian h?nt? kaikin voimin poskeen.

Olav j?i tuijottamaan h?neen aivan ?llistyneen?. Sitten h?n hankasi k?dell? poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. H?n katsoi v?h?n verisi? sormiaan ja aikoi sitten sy?ksy? Ingunnia ly?m??n. Mutta is? nosti h?net k?sivarrelleen ja kantoi h?net s?nkyyn, joka oli varattu heille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heid?t peitettiin s?nkyyn. Ja pian heilt? unohtuivat koko kihlaustouhut.

Kun Steinfinn seuraavana p?iv?n? oli selvinnyt humalastaan, h?n olisi mielell??n purkanut kaupan. H?n viittasi siihen suuntaan, ett? seh?n oli ollut vain leikki? -- jos heid?n mieli tehd? sopimus lapsistaan, t?ytyi siit? ensin puhua l?hemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut maistaakaan juomia sairautensa t?hden, nousi h?nt? vastustamaan. H?n pyysi toista muistamaan, ett? t?m? oli antanut sanansa kuolevalle miehelle, ja Jumala kostaisi h?nelle varmaan, jos h?n rikkoisi turvattomalle, is?tt?m?lle lapselle antamansa lupauksen.

Steinfinn j?i tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyv??n vanhaan sukuun, vaikka siin? nyt oli miehinen aines v?hiss? ja vaikkei sill? ollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka h?nell? ei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perint?? kuin Hestvikenin perint?tila, oli sekin sent??n suurkartano. H?n saattoi itse viel? saada monta lasta -- ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani Ingunnille, jos kotiin j?isi viel? iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn toisti selv?n? sen, mit? oli luvannut juovusp?iss??n, luvaten kasvattaa Olavin poikanaan ja antaa t?lle tytt?rens? vaimoksi lasten ehditty? oikeaan ik??n. Ja kun h?n l?hti k?r?jilt? kotiaan kohti, h?n vei Olav Auduninpojan kerallaan pohjoiseen.

Samana syksyn? tuli Frettasteiniin sanoma Olavin is?n kuolemasta, v?h?n aikaa isois?n ja hullun sed?n kuoleman j?lkeen. Sanoman tuojat toivat kerallaan osan lapsen perint??, niin is?n- kuin ?idinpuolelta saatua -- vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineit?. Hestvikeni? hoitaisi t?st? l?htien muuan pojan vanha sukulainen -- niin sanottu Olav Puolipappi.

Steinfinn k?tki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, ett? kahdesti l?hetti sanan Olav Puolipapille Oslon-k?vij?iden mukana sopiakseen t?m?n kanssa tapaamisesta. Mutta siit? ei tullut sill? kertaa mit??n, eik? Steinfinn sen er?n per?st? liikuttanut sormeaan asian vuoksi. H?n ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan. Sek? h?n ett? Ingebj?rg olivat hyvi? Olaville, ja h?nt? kohdeltiin kuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eiv?tk? he sittemmin laiminly?neet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia perillisi??nk??n.

Olav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. H?n piti paljon Steinfinnist? ja Ingebj?rgista, mutta h?n oli vaitelias ja itseens?sulkeutunut lapsi, joten h?n j?i n?ille edelleenkin jonkin verran vieraaksi. H?n ei my?sk??n koskaan oikein selv?sti tuntenut kuuluvansa taloon, vaikka h?n viihtyi paremmin t??ll? kuin siell?, mist? oli tullut. H?n koetti olla ajattelematta ensimm?ist? kotiaan, Hestvikeni?, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot kuitenkin sukelsivat esiin ja h?net valtasi ahdistava alakuloisuus, kun h?n muisti noita vanhoja ihmisi?. -- Palvelijat olivat ik?loppuja, ja vaari paimensi vanhaa hourup?ist? poikaansa, jota ihmiset kutsuivat Likaparraksi -- h?nt? t?ytyi sy?tt?? kuin lasta ja est?? p??sem?st? tulen, veden ja ter?aseiden l?hettyville. Olav oli saanut enimm?kseen tuhrustella yksin. Mutta h?n ei ollut koskaan tiennyt, ett? toisinkin olisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi Likapartaa, oli kuulunut talon el?m??n niin kauan kuin h?n muisti; samoin h?n oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei h?n pel?nnyt juuri niiden sattuessa. Mutta h?n kaihtoi n?it? muistoja. -- Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut h?net mukaansa kirkkoon, ja siell? h?n oli n?hnyt vieraita ihmisi?, my?s naisia ja lapsia, mutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, ett? voisi itse pyrki? n?iden pariin tai puhua heid?n kanssaan; n?m? olivat vain ik??n kuin osa messua. Ja viel? vuosia sen j?lkeen, kun Olav oli muuttanut Prettasteiniin, h?n saattoi ?kki? tuntea itsens? kovin yksin?iseksi -- aivan kuin el?m? n?iden ihmisten parissa olisi ollut yht? ep?todellista ja ep?arkista kuin kirkkosunnuntai, ja h?n odotti alinomaa, milloin h?nen oli l?hdett?v? pois takaisin siihen el?m??n, mist? oli tullut. Se ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan -- mutta t?ysin kotiutuneeksi h?n ei tuntenut itse??n milloinkaan Frettasteiniss?, vaikkei h?nell? ollut muutakaan kotia jota kaivata.

Joskus h?ness? her?si sent??n toisenkinlaisia muistoja, ja silloin h?nen syd?nt??n vihlaisi aivan kuin ?killinen ik?v?. H?n n?ki edess??n kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana keskell? Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivess? oli halkeamia, joista h?n vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. H?n n?ki h?m?r?sti paikkoja, joissa h?n oli kulkenut yksin omissa mietteiss??n -- ja nuo muistot j?ttiv?t j?lkeens? sanomattoman suloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea, kiilt?v?, tumma kalliosein?, josta vesi tippui alas, ja vetisess? solassa kallion ja ulkohuoneenseinien v?liss? oli aina pime?? ja varjoista, ja siell? rehotti pitk?, vihre? ruoho. -- Jossain oli my?s ollut meren ranta; h?n oli astunut levien ja rapisevien kivien keskell?, oli l?yt?nyt n?kinkenki? ja niljaisia, sileiksi hioutuneita lahonneen puun kappaleita. Ulappa p?ilyi v?lkkyv?n? edess?, ja vanha Koli-renki aukaisi simpukoita ja sy?tti sisuksen h?nelle -- vesi herahti Olavin kielelle h?nen muistaessaan meriveden ja rasvaisten, kellert?vien simpukoiden sulavaa makua, joita h?n oli hotkinut suuhunsa aukaistuista, sinihohtavista kuorista.

T?llaisten muistojen tulvahtaessa mieleen h?n k?vi ??nett?m?ksi ja vastasi hajamielisesti Ingunnille, jos t?m? sin? hetken? sattui kysym??n jotakin. Mutta h?n ei olisi koskaan keksinyt menn? matkaansa. H?n ei olisi ajatellutkaan ty?nt?? tytt?? luotaan t?m?n tahtoessa h?nt? mukaansa; yht? hyvin h?n olisi voinut ty?nt?? luotaan itsens?. Olav Auduninpojalle oli k?ynyt selv?ksi, ett? h?nen oli aina oltava Ingunnin kanssa. Ainoa varma kohta h?nen el?m?ss??n oli, ett? h?n ja Ingunn olivat erottamattomasti sidotut toisiinsa. H?n ajatteli harvoin itse sit? iltaa, jolloin Ingunn ja h?n oli kihlattu toisilleen -- ja pian oli jo vuosia siit?, kun kukaan oli virkkanut mit??n noiden kahden lapsen kihlauksesta. Mutta kaiken sen pohjana, mit? h?n ajatteli ja tunsi -- kuin maa, joka oli h?nen jalkojensa alla -- oli tieto siit?, ett? h?n oli aina el?v? yhdess? Ingunnin kanssa. Pojalla ei ollut sukua mihin turvata; h?n tiesi kyll? Hestvikenin omaisuudekseen nyt, mutta sit? mukaa kuin vuodet kuluivat, himmeniv?t kotoiset kuvat yh? enemm?n -- ne olivat en?? kuin unen p?tki? vain. Ajatellessaan, ett? h?n kerran oli l?htev? Hestvikeniin asettuakseen asumaan sinne, h?n tunsi turvakseen ja tuekseen sen, ett? saisi Ingunnin mukaansa -- heit? oli oleva kaksi ep?varmaa tulevaisuutta vastassa.

Olav oli aprikoinut, oliko Ingunn kaunis vai ei. Tora oli kaunis, sen h?n huomasi, ehk? siksi, ett? h?n oli kuullut hoettavan sit? niin usein. Ingunn oli vain Ingunn, l?heinen ja arkinen ja alati l?sn?oleva; h?n ei tuuminut, millainen t?m? oli, ei enemp?? kuin ajatteli ilmaa. Siihen oli tyydytt?v?, olipa se millainen tahansa. H?n suuttui ja torui, kun tytt? rupesi vikuroimaan tai k?vi muuten mahdottomaksi -- h?n oli ly?nytkin t?t? heid?n ollessaan pienempi?. Ja kun Ingunn oli kiltti h?nt? ja toisia poikia kohtaan leikiss?, h?n viihtyi aivan kuin p?iv?npaisteessa. Useimmiten he olivatkin yst?vi?, kuten sisarukset, jotka tulevat hyvin toimeen kesken??n -- v?liin he saattoivat suuttua toisiinsa ja ruveta riitelem??n, mutta kumpikaan ei odottanut, ett? toinen olisi ollut erilainen kuin mit? oli.

N?in kului aika siihen kes??n asti, jolloin Olav Auduninpoika oli kev??ll? t?ytt?nyt kuudennentoista ik?vuotensa. Ingunn oli silloin viisitoistavuotias neito.

Olav oli perinyt is?lt??n valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen ter? ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ymp?r?iv?t kullatut kuparikierteet. Siin? oli nimi AEtarfylgja.

Se oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei sen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta h?n ei ollut puhunut siit? kenellek??n muulle kuin Ingunnille, ja t?m? uskoi sen todeksi ja oli yht? ylpe? kirveest? kuin kirveen omistaja. Olav oli aina antanut sen riippua tuvan sein?ll? makuupaikkansa yl?puolella.

Mutta kerran juuri tuona kev??n? Olav huomasi kirveen k?rkeen ilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas h?n n?ki ter?ksisen k?rjen irtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta. Olav ymm?rsi, ett? h?nen oli turha ottaa selkoa siit?, kuka oli k?ytt?nyt h?nen kirvest??n ja pilannut sen, eik? h?n siis puhunut asiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mit? oli teht?v? ja p??ttiv?t, ett? ensi kerran kun Steinfinn l?htisi pitemm?lle retkelle, Olav l?htisi ratsain Hamariin; siell? asui kuuluisa asesepp?, ja ellei t?m? pystynyt sit? korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja er??n? aamuna juhannuksen edellisell? viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville, ett? nyt h?nen is?ns? oli l?hd?ss? Kollin luo pohjoiseen, ja heid?n siis sopi l?hte? kaupunkiin seuraavana p?iv?n?.

Olav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan lapsista ollut k?ynyt kaupungissa, eik? Olav tiennyt tarkoin pitk?ltik? sinne oli matkaa, mutta h?n oli luullut ehtiv?ns? illaksi takaisin, jos l?htisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta eik? kotona ollut yht??n sellaista, jonka olisi voinut ottaa h?nelle. Jos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenill?, eiv?t he ehtisi kotiin ennen kuin joskus y?ll? -- ja se merkitsi samaa kuin ett? Ingunn istuisi koko ajan hevosen sel?ss? ja h?n joutuisi k?velem??n jalan; t?m?n h?n tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he olivat olleet yhdess? p??kirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja Ingebj?rg suuttuisivat varmaankin silmitt?m?sti, jos he saisivat tiet?? h?nen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan -- Olav vastasi neidolle, ett? sitten he saivat l?hte? soutaen kaupunkiin -- ja heid?n oli l?hdett?v? varhain.

Oli viel? runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna hiipiess? tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli ??net?nt?. Ilma oli kasteesta kylm? -- se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja koiranhajun j?lkeen.

Tuomi loisti vihert?v?nvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla pellonpientarella -- t??ll? ylh??ll? oli viel? kev?t. Syv?ll? laaksossa v?lkkyi j?rvi himme?n harmaana tummin viriviivoin: se tiesi sadetta p?ivemm?ksi. Taivas oli valjun n?k?inen, ja tummia pilvitukkoja ajelehti matalalla -- y?ll? oli hiukan satanut. Olavin astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat h?nen korkeavartiset, v?rj??m?tt?m?st? nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta -- ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita l?ikki?. Sitten h?n istuutui porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi saappaat selk?ns? taa, kantaakseen niit? n?in yhdess? kokoonk??nnetyn viitan ja kirveen kera.

Paljasjaloin h?n astui m?r?n pihamaan yli sit? aittaa kohti, miss? Ingunn oli nukkunut t?m?n y?n parin palvelustyt?n luona p??st?kseen livahtamaan kartanolta kenenk??n huomaamatta. Olav oli pukeutunut parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten -- avaraan vaaleansiniseen mekkoon, joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku oli j??nyt pienenlaiseksi -- mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliv?liin pohkeita. Sukatkin kiristiv?t kovasti, ja ter?t oli Ingebj?rg leikannut irti jo viime syksyn?; nyt ne p??ttyiv?t keskelle s??rivartta. Mutta mekko oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja h?nell? oli hopeanastoilla koristettu vy?, jonka soljessa oli Pyh?n Olavin kuva; tikarin varsi ja ter? oli kullalla silattu.

Olav nousi luhdinsolaan, l?i kolme kepe?? ly?nti? ovelle. Sitten h?n j?i odottamaan.

Lintu alkoi samassa laulaa, liritell? ja huikkasi -- ??ni pulpahti kuin l?hteen silm? matalan, unisen viidakon keskelt?. Olav n?ki linnun: se n?ytti mustalta pilkulta istuessaan n?reen latvassa kellahtavaa pohjoista taivasta vasten. H?n saattoi erottaa, miten se vuoroin kyyristyi kokoon vuoroin r?yhisti itse??n kuin pienen syd?men tahdissa. Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastap?isen harjun rinne punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav l?i uudelleen oveen, paljon kuuluvammin -- se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, ett? poika j?i henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko miss??n liikett?.

Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos. Tukka p?yhysi h?nen ymp?rill??n p?rr?isen?; se oli keltaisenruskea ja mahdottoman painava. H?n oli paitasillaan: yliset, jotka olivat valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli liian suuri h?nelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ymp?rill?. H?nell? oli vaatteet k?sivarrellaan ja ev?smytty k?dess?. Sen h?n ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan, jotka viel? hehkuivat unen punasta -- toinen poski oli punaisempi kuin toinen. H?n otti vy?hisen ja sitaisi sill? ylemm?n paitansa.

H?n oli pitk? ja laiha; j?senet heiver?iset, kaula pitk? ja hoikka, p?? pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen, joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket kapenivat liian ?kisti, niin ett? kasvojen alaosa venyi pitk?ksi ja ter?v?leukaiseksi; pieni, suora nen? oli matala ja lyhyt. Mutta noissa pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytens?: silm?t olivat eritt?in suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen viel? oli sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syv?ss? varjossa kulmakarvojen suorien, mustien viivojen ja t?ytel?isten valkoisten luomien alla; suu oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat -- ja hohtavan valkoisine, ruusuisine hipi?ineen oli Ingunn Steinfinnin tyt?r kaunis ensi kehkeydess??n.

"Joudu", sanoi Olav, sill? toinen istui portailla k??rien pellavasukkia piukasti s??riens? ymp?ri, ollenkaan h?t?ilem?tt?. "Parempi, jos kannat sukkasi ja kenk?si, kunnes ruoho kuivuu."

"En min? viitsi kulkea avojaloin m?r?ss? maassa t?mm?isess? pakkasessa." Neito hytisi kylm?st?.

"Kyll? sin? l?mpenet, kun saat vaatteet yllesi -- ei meill? ole aikaa kuhnustella noin -- on jo t?ysi p?iv?, etk? n?e."

Ingunn ei vastannut mit??n, irrotti vain s??rysk??reens? ja alkoi kiert?? sit? uudelleen. Olav ripusti h?nen vaatteensa k?sipuulle:

"Sinun pit?? ottaa vaippa mukaan -- kai n?et, ett? t?n??n tulee sade."

"Vaippa on ?idin luona -- min? unohdin ottaa sen sielt? illalla. Minusta n?ytt?? silt? kuin tulisi pouta -- mutta jos tulisikin pieni sadekuuro, niin tottahan me l?yd?mme suojan jostakin p??mme p??lle."

"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneess?, niin --. Ja eth?n sin? voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti --."

Ingunn katsahti h?neen olkansa yli:

"Mist? sin? olet noin hapan, Olav." Ja h?n alkoi j?lleen suoria jalkineitaan.

Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa s??ryksiens? yli valahti paita h?nen olkap??ns? yli paljastaen poven ja k?sivarret. Ja ?kki? poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vy?ryv?n ylitseen -- h?n seisoi siin? arkana ja ymm?ll?, voimatta nostaa katsettaan neidon paljastuneesta ihosta; h?n n?ki entiset tutut seikat uudessa valossa -- h?nen sis?ll??n k?vi kuin vy?ry ja h?nen tunteensa kasvinsisarta kohtaan k??nn?hti uuteen asentoon. H?n tunsi kiihke?? hellyytt?, johon sekoittui s??li? ja ylpeytt?; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina ja kaltevina kohti olkap??n hentoa py?reytt?, ja laihat valkoiset k?sivarret n?yttiv?t niin pehmoisilta kuin ei niiss? olisi ollut lainkaan lihaksia silkinsile?n ihon alla -- pojan mieless? vilahti kuva jyvist?, joissa vasta on maitoa ja jotka eiv?t viel? ole ehtineet kypsy? riitt?v?sti. H?nen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia, taputtaa ja lohdutella -- silt? h?nest? ?kki? tuntui, kun h?n vertasi toisen hentoa pehmeytt? omaan vankkaan, j?ntev??n vartaloonsa. Oli h?n katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sek? katsellut itse??n, omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakeh??ns?, lihaksia, jotka ymp?r?iv?t littein? ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun h?n taivutti k?sivartensa. Ja h?n oli ylpeillyt kuin lapsi siit?, ett? oli poika.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet