Read Ebook: Am Glück vorbei by Sudermann Clara

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1007 lines and 36465 words, and 21 pages

T?HDENLENTO

Virolaisen runoilijattaren Koidulan el?m?

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingiss?, Kustannusosakeyhti? Otava, 1915.

SIS?LLYS:

Esipuhe. Johdanto. H?m?r?. T?hdenlento. Murros. Hiljainen kohtalo.

Esipuhe.

Tartto, Kallaste, 1915.

Johdanto.

Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen el?m?ns? tueksi vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heid?n voiman ja kauneuden kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin j?rkkyv?t, olkoon liikkeet sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja her?tt?vi? laadultaan, tapaa syvemp?n? kuin muulloin symbolin tarpeen, kaipuun n?hd? ilmaa ja ihmisi? s?hk?itt?v? aate ruumiillistuneena. Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa. Syntyy henkil?it?, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi, persoonallisuuden voimas?teily vahvempi kuin tavallisina aikoina, henkil?it?, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona, joitten agitatorinen, s?hk?ll? kyll?stetty olemus on luotu syvi? rivej? sytytt?m??n. Mit? heid?n sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois, yksil?lliset ominaisuudet yleistyv?t kaikille yleisiksi, tyypillisiksi, kansan aina runollisen hyperbolin p??stess? k?yt?nt??n, joka syvimm?lt??n ei ole muuta kuin h?m?r?, sis?inen pakko luoda ilmaisumuoto itselleen, tarve n?hd? korkeampi itsens? yhteen ainoaan henkil??n keskittyneen?.

Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienev?t useimmille p??piirteiss??n tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydell? saksalaisia valloittajia vastaan, t?ytyi urhoollisen pakanaheimon vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta kesti milloin raskaampana, milloin lievemp?n? melkein seitsem?nsataa vuotta, It?merenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki maa oli aatelismoisioitten k?siss?, ja virolainen talonpoika oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen is?nt?ns? mielivallasta, joka saattoi est?? h?nt? muuttamasta toiselle paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myyd? h?net kuin mets?styskoiran. Mink??nlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei ollut n?iss? oloissa mahdollinen, yht? v?h?n kuin kansallisen sivistyneen s??dyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan ty?n ja raippojen aikaa, jolloin kansan yksil?llisyys tapasi ainoan ilmauksensa kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen n?ihin p?iviin saakka s?ilyneess? rikkaudessa.

Yhdeks?nnentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin It?merenkin rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyist?. Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta, liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siit? tuli ty?orjuuden nimell? tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta tuhoa kansan sek? aineellisessa ett? henkisess? el?m?ss?. Talonpoika oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, h?n ei saanut omistaa maata, joka yh? pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa ty?ss? ja p?iviss? eik? rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja ainakin oman hy?tyns? vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa v?ltt?m?tt?mimmist? tarpeista, nyt kuului h?nen etuihinsa puristaa talonpojasta viimeinenkin veritilkka. N?iss? oloissa oli kaikki taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja kaikenlaiset sairaalloiset ilmi?t kansan elimist?ss?, kuten haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta puolen taas yh? uudistuvat veriset ty?orjien paikalliskapinat, jotka yht? verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen luonnottomuudesta.

T?m?n toukohetken, Viron "her??misajan", tulkki oli Koidula, h?n, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kev?t olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen el?m?n, h?nen t?hdenlentonsa, ruumiillistutti h?n kaiken runouden, liekkiv?n tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeess?, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen her?tyksen s?hk?n, joka nyky??n hy?dyllisen? k?ytt?? niin monia koneita, alkuper?isess?, miltei aineettomassa muodossaan, ei sit? mist??n niin puhtaana s?ilyneen? tapaa, kuin Koidulan is?nmaallisista valitus- ja riemuhymneist?. "Vanemuisen tyt?r", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan henget?r", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten h?nelle antamia epiteettej?, joissa niiss?kin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin er??n aikalaisen lausunnossa: "h?n ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".

Luonnollista on, ett? Koidulan tapainen henkil?, joka viel? lis?ksi el?m?nkulkunsa ja ennenaikaisen kuolemansa kautta pian poistui n?kyvist?, nopeasti ik??nkuin kadotti inhimilliset piirteens?. Niinkuin melkein ainoa h?nest? n?ihin saakka tunnettu valokuva on ollut suurikokoinen, j?ljenn?ksin? paljon levinnyt kuva, joka n?ytt?? tuuheat, vapaasti valuvat kiharat, vain Jeanne d'Arcin t?yht?kyp?r?? vailla, rohkean otsan, palavan katseen, voimakkaan p??nliikkeen, sanalla sanoen, h?nen runoilijapiirteens?, niin on h?nest? yleisess? tajunnassa olemassa sis?inenkin, niinsanoakseni paraatikuva, joka on yksinomaan s?teily? ja haltioitumista, kuin p??henkil? v?kirikkaassa maalauksessa, taustana kansallisen aamunkoiton hele?t v?rir weiter sehen. Weiss er, dass du hier bist?<<

>>Ich habe einen Brief zur?ckgelassen.<<

>>Na, da haben wir also zu erwarten, dass er mit Trara hier anr?ckt und dich und die Jungens zur?ckholt.<<

>>Glaub' das nicht,<< sagte Gertrud. >>Er wird froh sein, dass er allein bleibt ... Vorl?ufig ... bis ...<<

>>Donnerwetter!<< murrte der Oberf?rster.

Maggie spr?hte vor Emp?rung ?ber den Widerstand des Vaters.

>>Na,<< sagte der dann einlenkend, >>wir werden sehen. Reg' dich jetzt nicht auf. Und nun ... Jungens, herein!<<

Die Knaben, an die Fr?ulein Perl grossm?tterliche Anspr?che machte, lagen in den ehemaligen Kinderbettchen von Mutter und Tante und konnten vor Jubel und Aufregung nicht einschlafen.

Gertrud und Maggie, die nach gequ?ltem, unpers?nlichem Gespr?che sich nun endlich zur Ruhe begeben wollten, kamen noch einmal zu ihnen. Die Mutter k?sste sie leidenschaftlich und fing bitterlich an zu weinen. Maggie zog sie fort.

>>Nicht doch, Trude, Alte! Auf Kindergesichter sollen keine Tr?nen fallen. Komm, wir sind ja jetzt f?r uns, da kannst du dich h?bsch ausklagen.<<

Sie traten in die ger?umige Balkonstube, die sie schon vor Jahren gemeinsam bewohnt hatten. Gertruds altes Bett war in derselben Ecke, in der es fr?her gestanden hatte, f?r sie hergerichtet.

Etwas erstaunt sah die junge Frau sich um und h?rte auf zu weinen.

>>Du, was hast du mit unserer h?bschen Stube gemacht?<< fragte sie.

>>Den Plunder hinausgeworfen,<< sagte Maggie vergn?gt. >>Die Kattungardinen und Mullvorh?nge, die Makartstr?usse, na alles. Nur die Puffs hier, dein gl?nzender Einfall, die h?chst eigenh?ndig gepolsterten Bierf?sschen, die sind noch da, folgen aber auch, sobald ich was Besseres habe. Daf?r ist dieser famose alte Schrank zugekommen, da der Stuhl, echt Empire, und an deinem Bette der Gobelin. H?bsch, was?<<

>>Nein,<< sagte Gertrud energisch. >>Fr?her war's ein h?bsches, luftiges Nestchen mit all dem unschuldigen M?dchenausputz; jetzt kommt es mir wie eine leere Tr?delbude vor. Wo ist der Toilettentisch?<<

>>Alles weg. Als ich -- wann war's doch? -- Februar oder M?rz zuletzt bei euch war und deine neue, wundervolle Schlafzimmereinrichtung sah -- sie ist einfach herrlich, wie ?berhaupt alles in Laukischken, ich weiss gar nicht, wie du es hier aushalten wirst -- ja, also, wie ich da nach Hause kam und hier den Firlefanz vorfand, hab' ich vor Wut geweint, und alles Billige und Unechte abgerissen.<<

Gertrud sah sie aus grossen Augen an.

>>Neidisch, Maggie?<< fragte sie. >>Lieber Gott!<<

>>Neidisch auf dich, Trude? Nein. Aber, dass man so was haben kann, und dass ich es nicht habe, das ?rgert mich. Und bis ich so weit bin, will ich lieber kahl und einfach hausen.<<

Gertrud sch?ttelte den Kopf.

>>Du,<< sagte Maggie lebhaft, >>untersch?tze das nicht, was du so leicht aufgeben willst. Es h?ngt mehr daran, als man glaubt. Sieh mal, ich wette, du vermissest schon deine Jungfer, kannst dir die Taille nicht aufmachen, die Stiefel nicht ausziehen und weiss Gott, was noch alles.<<

>>Ich werde das alles ganz leicht wieder lernen,<< sagte Gertrud bittend. >>Und heute hilfst du mir ja doch ein bisschen, nicht wahr?<<

Maggie umarmte sie st?rmisch und stand ihr mit zitternden H?nden bei. Als sie das prachtvolle Haar l?ste, das weissschimmernd ?ber die Stuhllehne fiel, legte sie das Gesicht hinein und fing an zu weinen.

Und Gertrud drehte sich um und weinte krampfhaft mit. Und dann setzten sie sich auf eines der schmalen M?dchenbetten und hielten sich umschlungen, nannten sich mit den alten Kinderstuben-Kosenamen und sagten, nun w?re es wie fr?her.

Dann fuhr Maggie auf. >>Der Schuft, der Schuft! Was hat er aus dir gemacht? Wo ist deine goldige, himmlische Sch?nheit hin? Du hast ja Falten ... da ... und da ... und grau und mager bist du geworden ... und doch erst achtundzwanzig Jahre!<<

Gertrud l?chelte traurig. >>Das ist ja sein ?rger auch best?ndig, dass ich so h?sslich werde,<< sagte sie. >>Mir ist's gleichg?ltig; das heisst, nein --<< Sie weinte wieder bitterlich.

>>Ach, du bist ja doch noch immer die Sch?nste von allen,<< tr?stete Maggie. >>Und dir fehlt ja nichts als ein bisschen Gl?ck, meine arme, arme Trude. Was machen wir nur? Sprich dich aus, wenn du magst, mein liebes Herz.<<

Doch Gertrud konnte nicht gut von sich reden. Wenn sie ihren Mann verklagt hatte, schw?chte sie die Anklage gleich ab. Sie erschrak, wenn sie ein hartes Wort aussprach, und suchte nach einem milderen Ausdruck, wenn sie etwas gar zu schroff genannt hatte.

Aber in diesen r?hrend abgebrochenen S?tzen lag ihre ganze Geschichte.

Maggie sah dabei f?rmlich den Schwager mit seinem sp?ttischen Lebemannsgesicht, h?rte seine grausamen Worte, gegen die das arme, zarte Weib da wehrlos war. Sie zitterte mit der hilflosen Schwester unter den seidenen Decken, wenn sie im Geiste ihn sich vorstellte, wie er heiss und angetrunken in das Schlafzimmer trat, und sie schrie auf, als Gertrud etwas von Gewalt murmelte.

>>Geschlagen? ... Dich?<<

>>Nein. Aber wenn ich nicht immer still gewesen w?re ...<<

>>Trude, weshalb bist du nicht l?ngst fortgelaufen?<<

Sie schwieg. Sie zog frierend die Spitzen ihres Pudermantels fester um die Schultern und sah mit ihren grossen, traurigen Augen so hilflos um sich, dass Maggies Herz vor Trauer und Emp?rung schwoll.

>>Komm zu Bett,<< sagte sie. >>Du bist kalt. Ich bleibe bei dir sitzen und nehme deine Hand, mein armes Kind. Weisst du, wie du fr?her tatst, wenn ich Spukgeschichten gelesen hatte und nicht einschlafen konnte. Komm ... komm.<<

Und sie zog die Schwester aus und brachte sie mit m?tterlicher Sorgfalt zu Bette.

Gertrud liess sich alles gefallen und sagte, das t?te gut. Wenn sie nur bleiben d?rfte! Bei Maggie w?re ihr wohl, da h?tte sie keine Angst.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet