Read Ebook: The Nursery October 1881 Vol. XXX A Monthly Magazine for Youngest Readers by Various

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 184 lines and 6232 words, and 4 pages

Translator: Toivo Wallenius

SUSIKOIRA

Kirj.

Jack London

Suom. Toivo Wallenius

Otava, Helsinki, 1918.

SIS?LLYS:

ENSIMM?INEN LUKU.

Saaliin j?ljiss?.

J??tyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa kuusimets??. Tuuli oli ?skett?in riist?nyt puilta niiden valkoisen huurrevaipan, ja ne n?yttiv?t nojautuvan toisiaan kohti mustina ja turmaa ennustavina h?ipyv?ss? valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienint?kin liikett?; seutu oli niin kolkko ja kolea, ettei siin? ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa. Ilmenih?n siin? kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista, joka on alakuloisuuttakin hirve?mp??, -- naurua, joka oli ilotonta kuin sfinksin hymy ja kylm?? kuin pakkanen, naurua, jossa oli j?rkkym?tt?myyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja k?sitt?m?t?n ikuisuus viisaudessaan el?m?n turhuudelle ja ponnistuksille. -- Sellainen oli t?m? er?maa -- villi, j??syd?minen pohjolan er?maa.

Mutta olipa siin? sittenkin el?m??, uhmaten liikkuvaa el?m??. Alasp?in j??tynytt? vesireitti? pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria. Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta h?yrypilvin?, jotka laskeutuivat el?inten karvoihin ja muuttuivat j??kiteiksi. Koirilla oli nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne kiskoivat per?ss??n. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta koivuntuohesta ja lep?si lumella koko pohjallaan. Keulap?? oli v??nnetty yl?sp?in painamaan reen alle pehme?t? lunta, joka kohosi aallon lailla sen edess?. Reess? sijaitsi tiukasti k?ytettyn? pitk? ja kapea laatikko. Olipa siin? muitakin esineit? -- huopapeitteit?, kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa viep? oli tuo pitk? ja kapea laatikko.

Koirien edell? ponnisteli mies isoilla lumikengill?. Reen per?ss? ponnisteli toinen mies. Reess? makasi laatikossa kolmas mies, jonka ponnistukset olivat p??ttyneet, -- mies, jonka er?maa oli voittanut ja iskenyt kumoon, niin ettei h?n en?? milloinkaan ollut nouseva kamppailemaan. Er?maa ei rakasta liikuntoa. El?m? sit? loukkaa, sill? el?m? on liikuntoa; ja er?maa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se j??dytt?? veden est??kseen sit? virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta syd?nt??n my?ten; ja hurjimmin ja hirmuisimmin er?maa kiusaa ja ruhjoo ihmist? -- ihmist?, joka on el?m?n rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee m??r?yst?, ett? kaiken liikunnon t?ytyy lopulta tauota.

Mutta edell? ja takana ponnistelivat s?ikkym?tt? ja lannistumatta molemmat miehet, jotka eiv?t olleet viel? kuolleet. Ruumiin verhona heill? oli turkiksia ja pehme?t?, parkittua nahkaa. Silm?ripset, posket ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei kasvoja voinut erottaa. T?m? saattoi heid?t n?ytt?m??n aavenaamioilta, kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisi?, jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki, suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita, kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yht? et?inen ja outo ja eloton kuin avaruuden pohjattomat syv?nteet.

He matkasivat sanaakaan virkkamatta, s??stellen henke??n ruumiin ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi ??nett?myys, painostaen heit? melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heid?n mieleens? kuten syv?n veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heid?t ??rett?m?n tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heid?t heid?n oman mielens? et?isimp??n kolkkaan, pusertaen heist?, kuten mehun ryp?leist?, ihmissielun kaiken v??r?n kiihkon ja intoilun ja sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielest??n ??rellisilt? ja pienilt?, pisteilt? ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon oveluuden ja v?h?isen viisauden ohjaamina keskell? suurten sokeiden luonnonvoimain kisailua.

Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman p?iv?n kalpea valo alkoi h?ipy?, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko et?inen ??ni. Se kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes enn?tti ylimp??n kohtaansa, jota se v?risten ja j?nnittyneen? venytti, heiket?kseen sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun sielun valitusta, ellei siit? olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista vimmaa ja n?lk?ist? kiihkoa. Etumainen mies k??nsi p??t??n, kunnes kohtasi per?ss? kulkevan katseen. Ja sitten he ny?kk?siv?t toisilleen tuon kapean, pitk?n laatikon ylitse.

Kajahti toinen huuto, viilt?en hiljaisuuden halki ter?v?sti kuin veitsi. Molemmat miehet panivat merkille ??nen suunnan. Se kuului takaap?in, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ik??n olivat kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaap?in ja toisen huudon vasemmalta puolen.

"Ne ovat meid?n j?ljiss?mme, Bill", sano etumainen mies.

H?nen ??nens? kuului k?he?lt? ja ep?todelliselta, ja puhuminen vaati h?nelt? ilmeist? ponnistusta.

"Liha on v?hiss?", vastasi h?nen toverinsa. "En ole p?iv?kausiin n?hnyt j?niksen merkki?k??n."

Sen j?lkeen he eiv?t puhuneet enemp??, vaikka heid?n korvansa tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yh? edelleen kajahti heid?n takanaan.

Pime?n tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan kuusikkoon ja leiriytyiv?t sinne. Nuotion ??reen sijoitettu arkku sai olla istuimena ja p?yt?n?. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet susikoirat murisivat ja ?rhenteliv?t kesken??n, mutta eiv?t n?ytt?neet ensink??n halukkailta poistumaan pimeyteen.

"Henry, minun mielest?ni ne pysyttelev?t merkillisen l?hell? leiri?", huomautti Bill.

Henry, joka istui kyyryll??n tulen ??ress? ja sovitteli kahvipannua j??paloineen asemilleen, vain ny?kk?si. Eik? h?n puhunut, ennenkuin oli j?lleen asettunut arkulle ja ruvennut sy?m??n.

"Kyll? ne tiet?v?t, miss? niiden nahka on turvassa", virkkoi h?n. "Parempi sy?d? itse kuin joutua sy?t?v?ksi. Viisaita elukoita, nuo koirat."

Bill pudisti p??t??n. "No, enp? juuri tied?", virkkoi h?n.

Toveri katsahti h?neen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut sinun sanovan, etteiv?t ne olisi viisaita", huomautti h?n.

"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiv?isen? papujaan. "Satuitko huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niit? sy?tt?ess?ni?"

"Kyll?h?n ne pyristeliv?t tavallista enemm?n", my?nsi Henry.

"Kuinka monta koiraa meill? on, Henry?"

"Kuusi."

"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta h?nen sanansa saisivat suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meill? on kuusi koiraa. Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry, kaloja oli yksi liian v?h?n."

"Laskit v??rin."

"Meill? on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein sillekin kalan."

"Meill? on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.

"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, ett? ne olivat kaikki koiria, mutta seitsem?n sai kalansa kukin."

Henry herkesi sy?m?st? katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen koirat.

"Kuusi niit? on nyt", h?n sanoi.

"N?in yhden juoksevan tiehens?", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti. "N?in seitsem?n."

Henry katsoi h?neen s??lien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun t?m? retki kerran p??ttyy."

"Mit? sin? sill? tarkoitat?" kysyi Bill.

"Tarkoitan, ett? t?m? meid?n taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja ett? sin? rupeat n?kem??n n?kyj?."

"Sit? min?kin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun n?in sen juoksevan tiehens? lumen poikki, tarkastin lunta ja n?in sen j?ljet. Sitten laskin koirat, ja niit? oli edelleen kuusi, j?ljet ovat viel?kin tuolla lumessa. Haluatko n?hd? ne? N?yt?n ne sinulle."

Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen ??net?nn?, kunnes annoksensa sy?ty??n siemaisi palan painimeksi viel? kupillisen kahvia. H?n pyyhk?isi suutaan k?tens? sel?ll? ja sanoi:

"Taidat sitten ajatella, ett? se oli --"

H?net keskeytti pitk?, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti pimeydest?. H?n pys?htyi sit? kuuntelemaan, sitten h?n lopetti lauseensa, heilauttaen k?tt??n ??nt? kohti: "-- yksi noista?"

Bill ny?kk?si. "Ajattelisin, hitto vie, paljon mieluummin sit? kuin mit??n muuta. Huomasithan itsekin, kuinka koirat ?rhenteliv?t?"

Kajahti huuto toisensa j?lkeen, kuului vastauksia, ja hiljainen autius oli muuttunut hullujenhuoneeksi. Joka taholta kiiriskeli ulvontaa, ja koirat ilmaisivat pelkonsa kyyristyen yhteen rykelm??n ja niin l?helle nuotiota, ett? kuumuus k?rvensi niiden turkkia. Bill heitti tuleen enemm?n puita, ennenkuin sytytti piippunsa.

"Taidatpa olla hiukan allap?in", sanoi Henry.

"Henry" ... H?n imi miettiv?isen? jonkun aikaa piippuaan, ennenkuin jatkoi. "Henry, min? t?ss? tuumailin, ett? h?n on, hitto vie, onnellisempi, kuin sin? ja min? milloinkaan voimme olla."

H?n osoitti kolmatta henkil?? viittaamalla peukalollaan laatikkoon, jolla he istuivat.

"Sin? ja min?, Henry, kun me kuolemme, niin olemme onnellisia, jos saamme raatojemme p??lle niin paljon kivi?, etteiv?t koirat p??se kimppuun."

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet