Read Ebook: Isien perintö by Bordeaux Henry Voionmaa Eino Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 2172 lines and 51822 words, and 44 pages

Translator: Eino Voionmaa

Credits: Juhani K?rkk?inen and Tapio Riikonen

ISIEN PERINT?

Kirj.

Henry Bordeaux

Suomentanut

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner S?derstr?m Osakeyhti?, 1922.

SIS?LLYS.

ENSIMM?INEN OSA.

TOINEN OSA.

KOLMAS OSA.

ENSIMM?INEN OSA.

Viinim?en laelta kiiri herra Fran?ois Roquevillardin ??ni p?in poimijattaria, jotka pitkin kaltevaa rinnett? riipiv?t k?ynn?ksist? niiden mustia ryp?leit?.

-- P?iv? p??ttyy! Viimeinen ponnistus viel?! ??ni oli hyv?ns?vyinen, mutta komentava. Se pani n?pp?ryytt? joka sormeen ja painoi kumaraan joutilasten naisten hartiat. Leikkis?n? is?nt? lis?si:

-- Aamulla liverrell??n kuin leivot, illalla r?k?tell??n kuin harakat.

T?m? havainto her?tti yleist? naurua.

-- Niin tosiaankin, herra asianajaja.

Viinim?en s??nn?lliset k?ynn?srivit tekiv?t poiminnan valvomisen vaivattomaksi. Lehtien v?ri syytti jo syksy? ja rinteen hele? kirjopeite v?reili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti hyvin v?rivivahteista: Mondeuse-laji oli vihre?n ja kullan, mustantumma ja vaaleantumma vihre?n ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien v?liss? kiinnittiv?t katsetta ryp?leiden tummemmat rykelm?t. Veitsi maassa ja k?det veriss? intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat poimijattaret kiireisin? rykelmi? kuin uhriteuraita, leikkasivat ne tottuneella nyk?yksell? ja heittiv?t koriin. He olivat yht?l?isesti nostaneet yl?s hameidensa liepeet ja kiinnitt?neet ne taakse ollakseen vapaampia liikkeiss??n tahmeassa mullassa, nen?liina tai kirjava kaulahuivi solmittuna p??n ymp?ri sen suojelemiseksi p?iv?npaahteelta. Aika ajoin joku heist? suoristihe kohoten esiin k?ynn?smerest? kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengitt?m??n, heti taas sukeltaakseen uudelleen. Siin? oli vanhoja, kyhmyisi? ja ryppyisi?, hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeit? kest?m??n ja tarkkasilm?isi?, sill? ty?nsaannin k?ydess? yh? vaikeammaksi he taistelivat s?ilytt??kseen viimeiset ty?nantajansa. Nuoret, notkeammat ja n?pp?r?mm?t kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelk??m?tt? kasvojensa ja paljaiden k?sivarsiensa helteess? p?ivetty? ja viel? keskenkasvuiset tyt?t, jotka olivat v?hemm?n vastustuskykyisi?, vaihtelivat paikkaa, h?iritsiv?t j?rjestyst? tai istahtivat ilman muuta huolettomina kes?vieraiden tavoin, h?il?hdellen notkeina kuin k?ynn?kset, joita heid?n k?tens? taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka ?itien poistuessa kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat ryp?leit? omiksi tarpeikseen tuupiskellen toisiaan ja t?hrien huulensa ja poskensa kuin alaik?iset m?ss??j?t ainakin.

Rinteen keskell? kulkevalla tiell? odottivat vankkurit k?rsiv?llisesti puristimoon l?htemisen hetke?, edess??n kaksi ruskeanpunaista h?rk??, joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat niit? t?rke?n n?k?isin?. Heid?n ei kuultu nauravan kuten tytt?jen, vaan ainoastaan vaihtavan lyhyit? huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset p??hineet ja flanellivy?t, sentapaiset kuin alppimets?st?jill? -- muotij?ljittely n?kyy levi?v?n nuorten miesten keskuudessa my?skin Savoijin maakunnassa. He pistiv?t kovapuisen korentonsa poikkip??t yli laitojensa t?yden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat keve?ll? hartialiikkeell? kuormansa vankkurien laariin. Vanha, harmaapartainen mies, joka vankkurien vierell? seisten heit? ohjasi, paineli jo muutenkin t?yden vasun ryp?lesis?llyst? tiiviimm?ksi. Mutta niinp? olivatkin, joka kerta kun h?n selk?ns? oikaisi, h?nen k?tens? punaiset ja viiniverta tihkuvat.

Vastap??t? La Vigiet? peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen rinteet l?hell? L?pinen vuorijonoa, jonne p?iv? menee mailleen, ja alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson. Mutta viinitarhaan valoi aurinko viel? purppuraa ja kultaa. Se otti s?dekeh??ns? kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi h?rkien sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan p??tarhurin harmaata partaa ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli viel? korkeammalla Montagnolen ylv??n kirkontornin yll? asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren tarunomaisen kallion huipulle.

Ryhmittyen muutamien j?ljell?olevien k?ynn?sten ymp?rille poimivat naiset viimeisi? rykelmi?. Viel? yksi kori nostettiin rattaille ja kuorman p??ll? seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:

-- Valmis on, herra asianajaja.

-- Montako vankkuria? kysyi is?nt?.

-- Kaksitoista.

-- Se on hyv? sato.

H?n lis?si, kun h?r?t l?htiv?t liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:

-- Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan t?nne.

Koppa k?sivarrella, veitsi tai vesuri k?dess? nousivat poimijattaret m?enlaelle herra Roquevillardin ymp?rille. H?n painoi rautap?isen keppins? maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siit? kupari- ja hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki, maksun hetki. Joukon takana kimmelsiv?t ikkunat ja kallioliuskeet, peilein? heijastaen auringons?teit?.

Yst?v?llisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimelt?, jopa sinuttelikin, sill? vanhemmat oli h?n n?hnyt joka p?iv? ja toiset tuntenut pienest? pit?en. He saivat p?iv?palkkansa lis?ksi herttaisen sanan ja vastasivat vuorostaan:

-- Kiitoksia, herra asianajaja.

Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja t?m? vaikka leikkis?vyll? sanottuna, sattui paikalleen, sill? is?nn?ll? oli tarkka silm?. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat h?nelt? kukin pari lanttia, sill? h?n rakasti heit?.

-- Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisiv?t tuosta vasemmalta, sanoi h?n kesken toimitusta, muuten min? joudun loppumattomasti alkamaan alusta.

-- Ei se pahitteeksi olisi, vastasi er?s kaunis kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias tytt?.

T?m? oli j?tt?nyt kietomatta huivinsa p??hineeksi, ik??nkuin uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli valahtanut h?nen otsalleen. H?nell? oli suurehko suu eik? kasvojen ilme ollut erikoinen, mutta h?n uhkui terveytt?, silm?t olivat eloisat ja ennenkaikkea iho kullanv?rinen kuin t?ytel?isill? valkoisen viinin ryp?leill?, joita l?mp? on ruskettanut ja jotka n?ytt?v?t sis?lt?v?n auringon ydinmehua.

-- Oletpas sin? nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut vied??n miehel??n?

N?in vakaasti kohdeltuna julkisesti tytt? punastui mielihyv?st?:

-- Saa n?hd?.

-- Hm. Sinua katselee ilokseen, Katariina. Ja rahaan, jonka h?n antoi tyt?lle, lis?si h?n vakaasti lausutun neuvon:

-- Ole viisas, tytt?: Siveys on kauneutta arvokkaampi.

Tytt? lupasi empim?tt?.

-- Kyll?, herra asianajaja.

Toimituksen loputtua is?nt? silm?si v?ke?ns? ja kysyi:

-- Ovatko kaikki tyytyv?isi?? Kaksikymment? hilpe?t? ??nt? vastasi kiitt?en. Mutta muuan lapsi osoitti sormellaan er?st? vanhaa vaimoa, joka pysytteli syrj?ss? h?veli??n ja tyytym?tt?m?n n?k?isen?:

-- Fauchois.

H?nen sanansa hukkui h?lin??n eik? kukaan kiinnitt?nyt siihen huomiota, ik??nkuin vaimo ei olisi ansainnut mit??n palkkaa.

-- Niinp? hyv?? y?t?, kuului j?lleen herra Roquevillardin sointuva ??ni. Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.

-- Hyv?? y?t?, herra asianajaja.

J??den seisomaan tarkastuspaikalleen n?ki h?n poimijattarien kulkevan p?iv?nlaskun h?m?r??n, h?ipyv?n ja h?lvenev?n. Alhaalta kuului viel? heid?n ??nens?. He olivat hajaantuneet kahteen ryhm??n, Viminesin ja Saint-Cassinin joukkoon. J?lkimm?iset, jotka olivat k??ntyneet vasemmalle, alkoivat laulaa loppus?keit? pitk?veteist? kansanlaulua. Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.

Fauchois ei hievahtanut is?nn?n rinnalta eik? puhunut mit??n.

-- Pierrette, sanoi ?kki? herra Roquevillard.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet