Read Ebook: Muuan äiti by Talvio Maila

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 326 lines and 15804 words, and 7 pages

-- En viel? tied?.

Milin vastaus oli niin j?rkev?n kuiva, ett? hovineuvoksetar joutui aivan mielikuohuksiin. Vapisevin huulin h?n kysyi:

-- Olisiko sinulla todella syd?nt? repi? rikki viattoman nuoren tyt?n unelmat?

Hovineuvoksetar erehtyi, kun luuli Mili Mellinin j??v?n vastausta vaille. Mili-neiti vastasi t?sm?llisesti kuin tieteellisess? v?ittelytilaisuudessa:

-- Olisiko t?dill? sitten syd?nt? antaa viattoman nuoren tyt?n menn? miehelle, joka...

Hovineuvoksetar painoi kasvot k?siins? ja lyyhistyi lamaan. Mit??n n?in kauheaa ei h?n koskaan ollut kokenut. Ensin sellainen syyt?s Allanista ja nyt t?ll?inen h?nest? itsest??n! H?nk? syd?met?n? Kuinka monet monituiset k?yh?t olivat siunanneet h?nen hyvyytt??n! Eih?n h?n koskaan ollut sanonut pahaa sanaa kenellek??n. Ja Alicelle, Alicelle on h?n valmis antamaan rakkaimpansa, Alinsa, -- ja tuo nainen tuossa syytt?? h?nt? syd?mett?myydest? Alicea kohtaan. Voi hyv? Jumala sent??n, ett? h?nen t?ytyy t?llaistakin kokea! El?m? tuntui h?nest? aivan toivottomalta, h?n itki pakahtuakseen. H?n ei en?? kuullut, kuinka se nykyaikainen lasisilm? neiti pyyteli h?nelt? anteeksi, selitteli ja sovitteli. H?n vain itki. Kun h?n vihdoin avasi silm?ns?, seisoi vanha Miina h?nen edess??n, vesilasi k?dess?, ja torui, ett? mit? se sellainen itkeminen on, kun pel?stytt?? toisen niin, ett? on ihan siihen paikkaan kuolla...

Helpostihan hovineuvoksetar Miinasta suoriutui. Pahempi olisi ollut, jos se uudenaikainen neiti viel? olisi ollut t??ll?. H?nen edess??n ei h?n en?? olisi voinut hillit? itse??n, vaan h?n olisi puhunut ep?kohteliaasti. Jumalan kiitos, ett? t?m? olikin poissa!

Ikkuna Bulevardille oli auki ja puhkeavien lehtien lemu tunki huoneeseen. Ulkoilma virkisti polttavaa p??t? ja kyyneleet valuivat rauhoittavammin.

Voi maailman pahuutta, voi ihmisten pahuutta! Ei luulisi kenenk??n, joka Allanin on n?hnyt, voivan levitt?? h?nest? sellaista huhua.

Hovineuvoksettaren silm?t nousivat suureen valokuvaan, joka riippui kirjoitusp?yd?n yl?puolella. Se oli h?nen miesvainajansa kuva. H?n k??ntyi sen puoleen ik??nkuin apua anoen, mutta se tuijotti kylm?n? eteens?, antamatta mit??n neuvoa. Silloin nousi hovineuvoksetar kiireesti ja riensi p?yd?n ??reen, joka oli nurkassa, kuvan alla. Se oli siro, pieni kirjoitusp?yt?, t?ynn? tytt?rien, v?vypoikien ja heid?n lastensa kuvia. Kaikki kukoistavia, nuoria ihmisi?! Ja kuinka herttaisilta lapset n?yttiv?tk??n py?reine, paljaine s??rineen ja k?sivarsineen! Tomuakin pyyhkiess? oli iso?idin monesti pit?nyt pys?hty? hymyilem??n lasten kuville, niin herttaisia ne olivat kuvissakin. Mutta t?ll? kertaa liukuivat h?nen silm?ns? rauhattomasti kaikkien lastenlasten ohitse, ja pys?htyiv?t Allanin, h?nen ainoan poikansa kuvaan.

Tuossa oli Ali lapsena, pitk?t, vaaleat kiharat liehumassa hartioilla. Herttainen, suloinen lapsi, kuin enkeli katsella! Joka senkin kuvan n?ki, h?nen t?ytyi tulla vakuutetuksi siit?, ett? huhu oli panettelua. Toisessa kuvassa oli Ali koulupoikana, tukka jo lyhyeksi leikattuna ja merimiespuku yll?. Sekin kuva todisti mielenpuhtautta. Kolmannessa kuvassa oli Ali ylioppilaslakki p??ss?, rintapielet t?ynn? kukkia. Kyyneleet valuivat vuolaina ?idin silmist? ja hymy puhkesi kasvoille, kun h?n sit? kuvaa katseli. Se oli ollut kaunis p?iv?, se, jolloin Ali tuli ylioppilaaksi.

?iti ottaa kuvan k?teens? ja painuu hartaasti sit? katselemaan. Oi kuinka h?n rakastaa poikaansa! Nyt h?n sen vasta oikein tuntee, kun h?nen lastansa panetellaan. Ali on h?nelle enemm?n kuin kaikki muu yhteens?, enemm?n kuin h?nen k?tens? tai jalkansa taikka silm?ns?. H?n voisi kadottaa ne kaikki mieluummin kuin Alin... Ja ?kki? valtaa h?net halu rient?? ikkunan luo, ty?nt?? se auki, nostaa kuva kaiken kansan n?ht?v?ksi ja huutaa: katsokaa h?nt?! Kuka uskaltaa n?ist? kasvoista ajatella pahaa?

El?isip? vain is?vainaja! Kyll? h?n maailmalle n?ytt?isi. H?n, hovineuvos Palmblad, h?n oli ankara, tulinen herra, ei h?n olisi k?rsinyt t?llaista h?pe??!

Jota kauemmin ?iti kuvaa katsoo, sit? tyynemm?ksi h?n tyyntyy. H?nen rakas, h?nen puhtoinen poikansa!

Allan tuli sin? p?iv?n? kotiin tavallista aikaisemmin. ?iti s?ps?hti kuullessaan h?nen askeleensa ja l?ksi kiireesti makuuhuoneeseen. H?n ik??nkuin pakeni. H?n ei tahtonut, ett? Allan n?kisi h?net n?in itkettyneen?. Ja h?n veti alas uutimen ja rupesi valelemaan kasvojaan kylm?ll? vedell?. H?nen syd?mens? l?i ja vapisi. H?nt? kalvoi ik??nkuin omantunnonvaiva. H?n oli ehk? sittenkin ajatellut jotakin pahaa Allanista.

H?n kuuli Allanin vihellellen astuvan ruokasaliin, sitten saliin, avaavan soittokoneen kannen ja alkavan harjoitella.. Se oli nyt se uusi s?vellys, joka oli saanut ensi palkinnon kuoron s?vellyskilpailussa. Iloinen, valoisa s?vellys. Ja kuinka Allanin ??ni kantoi ja soi! Allan, Allan, h?nen lapsensa, h?nen rakas lapsensa!... Hovineuvoksetar joutui sellaiseen katumukseen ja hellyyden sekaiseen mielentilaan, ett? h?nen olisi tehnyt mieli rient?? saliin, hiljaa laskea k?tens? Allanin silmille, sulkea h?net syliins? ja pyyt?? h?nelt? anteeksi. Mutta varmaan h?n siin? taas olisi purskahtanut itkuun. Ei, Ali ei mitenk??n saa n?hd? h?nen itkeneen! Ali ei saa aavistaa mit??n! Ja sen sijaan riensi hovineuvoksetar keitti??n ja k?ski Miinan laittaa illallisen p?yt??n ja tuoda pullon viini?... Alin piti ik??nkuin hyvitykseksi saada jotakin, josta h?n piti. H?n piti hyv?st? viinist? ja se saattoi hovineuvoksettarelle itselleenkin olla terveellist?. L??k?ri oli sit? nimenomaan m??r?nnytkin h?nelle.

Ja t?m?n m??r?yksen annettuaan istuutui hovineuvoksetar tyyntyneemp?n? ty?p?yt?ns? ??reen ja rupesi kutomaan pient?, vaaleaa r?ijy? Alfhildille, joka odotti kolmatta lastaan.

Allan lauloi. H?n osasi jo s?velen ja soitti s?estyksen? koko kuoron osan. Mutta pian luopui h?n nuoteista ja rupesi vapaasti muodostelemaan s?estyst?. H?n sai esiin sek? viehkeytt? ett? voimaa, sek? raivoisaa riemua ett? itkev?? ik?v??. Suuret lahjat sill? pojalla oli, h?n olisi huoleti voinut antautua t?llekin alalle... Ty? vaipui ?idin helmaan ja h?nen katseensa kiintyi puitten latvoihin, joissa puhkeili suuria, kellert?vi? lehtisilmuja. Kev?t oli ilmassa ja kev?t soi Allanin laulussa. Ainoastaan hovineuvoksettaren mieless? oli outo alakuloisuus.

H?n tuli ajatelleeksi, ett? Ali taas pian l?htee. Hyv?h?n se on, ett? poika saa huvitella. Koskas sitten, jollei nyt nuorena! Kun on sellaiset lahjat kuin Alilla, niin miksei laulaisi ihmisten iloksi. Mutta samalla ?iti? pelotti t?m? uusi konserttimatka. Jospa h?n aina, aina saisi pit?? poikansa silm?ins? alla! Vaikka eip?h?n sit? tied? kuinka suojattu on t??ll?k??n. Ja ep?ilyksen kalvava mato alkoi taas kohottaa p??t??n h?nen sielunsa pohjalta. Tunne oli niin outo, ettei h?n itsek??n selv??n tiet?nyt mit? se oli, tiesi vain, ett? ahdisti kiusallisesti, pelotti ja h?vetti.

Mutta pois pakeni pelko kuin y?n peikko p?iv?n tielt?, kun Ali astui huoneeseen. ?iti vaivutti kiireesti silm?ns? ty?h?n ja kutoi suurella ahkeruudella, jotteiv?t h?nen kasvonsa mit??n ilmaisisi. Ali toi huoneeseen ik??nkuin toista ilmaa, iloista, hilpe?? ja raikasta.

H?n oli pitk?, solakka mies, iho puhdas kuin tyt?ll?, hiukset vaaleat ja sitaistut suoraan yl?s, joten otsa j?i vapaaksi. Otsa korkea, puhdas ja kirkas. Se otsa todisti mielen viattomuutta, tyyneytt? ja lempeytt?, mutta suora, voimakas nen? tiesi lujuutta, ja suupieliss? leikitteli pieni pilkka -- tai lieneek? ollut ylimielisyytt? -- ja ennen kaikkea el?m?nhalu. H?nen silmiens? v?ri oli hiukan ep?m??r?inen, milloin harmahtava, milloin sinert?v?, milloin vihert?v?. Yleens? eiv?t h?nen silm?ns? ilmaisseet paljoa, mutta kiivastuessa tuli niihin jokin peloittava, lasittunut ilme, joka vaikutti kuin unettava myrkky. H?nen kasvonsa olivat pitk?hk?t, s??nn?lliset t?ynn? vilkkautta ja eloa. El?m?nilo seurasi h?nen kintereill??n ja tartutti ymp?rist?n.

H?n seisahtui ikkunaan, hyr?ili ja katseli kadulle.

-- Mamma, virkkoi h?n ?kki?, -- tapasin t?n??n kadulla Alicen ja saatoin h?net kotiin. Oletko nyt tyytyv?inen?

Alicen nime? mainitessa tuli hovineuvoksettaren taas paha olla. Miten lienee tullutkin, kun h?n jo ?sken oli ollut aivan tyyni.

-- Mit?p?h?n mammasta, koetti h?n sanoa niin luonnollisesti kuin suinkin. -- Mutta etk? itse ole tyytyv?inen?

-- No niin... Kunhan saisi sen tyt?n pukeutumaan v?h?n aistikkaammin. H?n sekoittaa mit? mahdottomimpia v?rej?. Se h?iritsee minun silm??ni. Ihan totta, mamma. Se on oikeastaan sinun syysi -- sin? olet hemmotellut minut. Mit? oletkin totuttanut minut niin sopusointuisiin v?reihin!

Hymy puhkesi jo pakottamatta hovineuvoksettaren huulille. Se Ali osasi niin ihmeellisesti l?mmitt??.

-- Alice on niin nuori, selitti hovineuvoksetar. -- Kaikissa nuorissa on jotakin kehittym?t?nt?. Kun min? olin h?nen i?ss??n, pukeuduin luultavasti yht? ep?aistikkaasti.

-- Sit? en usko! huudahti Allan ja nauroi.

J?? oli jo kokonaan murtunut. He juttelivat vapaasti ja huolettomasti. ?idin t?ytyi tulla saliin, jotta Allan esitt?isi h?nelle kuoron uuden, palkitun s?vellyksen, ja kun piti l?hdett?m??n illalliselle, teki Allan ?idilleen keikarimaisen kumarruksen ja talutti h?net p?yt??n. Ja sy?dess? he kilisteliv?t lasejaan kuin iloiset, hyv?t toverit. Hovineuvoksetar oli heid?n jutellessaan sulamistaan sulanut, aivan kuin aurinko olisi h?neen paistanut. H?n ik??nkuin nuortui siin? rakkaimman lapsensa lemmen l?mm?ss?. H?n teki niin nuoren vaikutuksen, ett? h?nt? tuskin olisi uskonut Allanin ?idiksi -- paremmin h?n oli kuin vanhempi sisar. ?kki? virkkoi Allan:

-- Kuinka ik?v?, ett? minun viel? t?n??n pit?? l?hte? harjoituksiin!... Kas, meid?n t?ytyy nyt olla niin ahkeria, kun miehet tuon tien hajaantuvat ja konserttimatka on k?siss? viikon per?st?.

Kuin pyyhk?isem?ll? h?visi hovineuvoksettaren kasvoista ja liikkeist? ?skeinen nuortea sulo. Silm?nr?p?yksess? h?n ik??nkuin kuihtui ja j??htyi. Selitt?m?t?n ahdistuksen tunne oli h?net vallannut. Kuinka hartaasti h?n olisi suonut, ett? Ali t?n? iltana, vaikkapa vain t?n? yhten? iltana olisi j??nyt kotiin! Mutta h?n ei sanonut mit??n, eih?n h?n voinut, Ali olisi voinut ruveta ep?ilem??n. Ja h?n ponnisti vain kaikki voimansa salatakseen alakuloisuuttaan. Kauhea ep?ilys alkoi taasen j?yt?? ja nosti kyyneli? silmiin. H?nen t?ytyi nielemist??n niell? ja ponnistella. Onneksi meni Allan heti illallisen j?lkeen huoneeseensa.

Hovineuvoksetar koetti askarrella makuuhuoneessa, h?n muutteli ja siirteli valokuvia kirjoitusp?yd?ll??n. H?n ei uskaltanut p??st?? mielialaansa valloilleen. Sill? silloin olisi h?n ollut hukassa: Ali olisi ruvennut kyselem??n. Joka hetki oli peloittavan pitk?. Toiselta puolen olisi h?n suonut Allanin viipymist??n viipyv?n kotona, toiselta puolen h?n toivomalla toivoi, ett? aika kuluisi ja h?n p??sisi j??m??n yksin. Allaninhan oli kuitenkin ment?v?!

Vihdoin viimein tuli Allan sanomaan hyv?sti. H?n tuli p??llystakki yll?, valkea lakki p??ss?. ?iti ponnisteli kaiken aikaa pysy?kseen tyynen?. H?nest? tuntui, ett? h?nen k?tens? painoivat kuin lyijy, kun h?n ne laski poikansa olkap?ille. H?nest? tuntui, ett? h?n piteli kiinni suonenvedontapaisella kiihkolla. Ja kaiken aikaa taisteli h?n tehd?kseen k?tens? keveiksi. N?ht?v?sti se sent??n onnistuikin, koskei Allan tuntunut mit??n huomaavan... Kun h?nen k?tens? sitten olivat vaipuneet, tuli h?nelle se tunne, ett? h?nen uudelleen t?ytyy k?yd? kiinni Allaniin ja pidell? h?nt? niin, ettei h?n ikin?, ikin? p??se irti. Tai ainakin h?nen ensin t?ytyy saada puhua h?nelle. H?nell? on niin paljon, niin paljon puhumista! Mutta samassa nousivat kyyneleet kurkkuun eik? h?n olisi voinut saada sanaa suustaan, vaikka olisi tahtonutkin. Onneksi oli eteisess? niin h?m?r?, ettei Allan mit??n huomannut.

-- Nuku nyt aivan rauhassa, mamma, sanoi Allan kiert?ess??n auki lukkoa. -- Min? koetan pian tulla kotiin.

Ennen ?iti todella oli voinut nukkua. H?nen unensa oli ollut tyynt? ja suloista. Usein ei h?n ollut kuullutkaan, koska Allan tuli kotiin. Joskus h?n oli her?nnyt, vet?nyt tulta tikkuun ja katsonut kelloa. Se oli ollut kaksitoista, yksi, kaksi, kolme, jopa enemm?nkin. Ylioppilasel?m? nyt on kuin onkin sellaista, oli h?n ajatellut, vet?nyt peitteen ylleen ja painunut takaisin uneen... T?n? y?n? ei ?idin silmiin tullut unta. Ep?luulon siemen, niin tuntematon siihen asti, oli ?kki? it?nyt h?nen sieluunsa ja aikoi n?ht?v?sti juurtua sinne olemaan. H?n taisteli vastaan: h?n ei tahdo, ei tahdo, ei tahdo ep?ill? omaa lastaan! Mutta ennen kuin h?n tiesik??n, tapasi h?n itsens? ajattelemasta: ent? jollei Allan olekaan harjoituksissa... tai jos h?n harjoituksista menee... Ent? jollei h?n lauantain ja sunnuntain v?lisen? y?n? ollutkaan Edin luona, vaan...

-- Ei, ei, ei! huusi h?n ??nett?m?ss? tuskassa itselleen ja pusersi k?tens? nyrkeiksi, ik??nkuin puolustautuakseen petoa vastaan. H?n v??nteli ja hikoili vuoteessaan, veti yht? mittaa tulta tikkuun ja katseli kelloa. Ei aika viel? milloinkaan ollut kulunut n?in matelemalla!

H?n teroittaa korvansa kuulemaan, eik? Ali jo tule. H?n koettaa askelten joukosta, jotka kopisevat kadulla, erottaa Allanin askeleet. Henke? pid?tellen h?n kuuntelee joka kerta, kun jotkut askeleet likenev?t. Y? on hiljainen, kuuluu selv?sti... Ohi menev?t! Hetkiseksi h?nen j?nnityksens? laukeaa ja sen kanssa lamaantuu toivo, mutta pian saa h?n taasen kiinni toivon p??st? ja kuuntelee, kuuntelee... Ei mit??n!... H?n raapaisee tulta tikkuun, katsoo kelloa. Vasta puoli kaksitoista. Allan ei olisi voinut ehti?k??n. Nyt t?ytyy nukkua. Pian Ali tulee... Ja hovineuvoksetar koettaa kutsua silmiens? eteen lainehtivaa ruisvainiota. Siit? pit?isi saada unta. H?n kuvittelee sit? harmahtavan viheri??, savuavaa kentt??, joka l?ikkyy ja lainehtii l?mp?isess? tuulessa. Sit? riitt?? niin kauas kuin silm? kantaa. Pilvet kulkevat, joutuvat silloin t?ll?in auringon eteen ja aaltoileva ala h?m?rtyy... ?kki? s?rkyy koko kuva h?nen silmist??n ja tuntuu silt? kuin h?nen t?ytyisi tukehtua. H?n ty?nt?? peitett? ylt??n, p??see istualleen ja selvi??.

Etteiv?t n?m? kauheat ajatukset vain saisi sijaa h?nen mieless??n! Nyt tuntuu taas silt? kuin se kaikki olisi totta. H?n on vakuuttunut siit?, ettei se ole totta, mutta tuntuu silt? kuin olisi. H?nen vuoteensa ??ress? on kuin aave, jonka n?kee ja jota koettaa ajaa pois, vaikka tiet??, ett? se on olematon.

Onko ?iti sitten laiminly?nyt Allanin kasvatusta, koska t?m? hakee huvituksia kodin ulkopuolelta? Onko h?n ollut liian ankara vaiko liian lev?per?inen? Onko se ollut paha, ett? h?n niin rajattomasti on luottanut lapseensa?... Mutta eih?n h?n ole voinut kuvitella, ett? tapahtuisi t?llaista. Ja eih?n h?n viel?k??n usko siihen! Mahdotonta, mahdotonta se on! Eiv?th?n he el? Pariisissa. Allan ei viel? ole ehtinyt Pariisissa k?yd?k??n. H?n ei miss??n ole voinut oppia mit??n t?llaista. Se on niin tuiki mahdotonta. Kyll? h?n tuon tien on kotona.

Ja taas alkaa ?iti katsella kelloa ja seurata askelia kadulla. Ohi ne vain menev?t...

Olisiko h?nen pit?nyt ruveta lastensa toveriksi ja puhua heid?n kanssaan "el?v?st? el?m?st?", kuten se uuden ajan nainen sanoi? Paljastaa heille kaikki syvyydet, joita h?n punastuu pime?ss?kin ajatella... Ei, ei, ei! El?m? kyll? opettaa. Tytt?retkin ovat aikoinaan saaneet tiet?? kaikki mit? ovat tarvinneet. Allan... niin... Allan... mit? tiet?? h?n el?v?st? el?m?st?? Kuka h?nelle on sit? aukaissut? Ei kai kukaan... ei h?n kai tied? siit? mit??n. Jollei koulussa olisi saanut oppia... H?nelt? kuoli liian aikaiseen is?. Is?n asia olisi ollut aukaista h?nelle el?v?? el?m??.

?kki? laukeavat Sophie rouvan k?det, jotka ovat olleet puserruksissa, ja h?nen mieleens? v?l?ht?? kamala, ep?m??r?inen aavistus... Mutta samassa vie h?n k?det ohimoilleen ja puhuu taas ??nett?m?n?, h?diss??n itselleen. Ei, ei, ei! H?n ei tahdo ep?ill? mit??n, ei tiet?? mit??n! Mit? on kello? Allan voi tuossa paikassa tulla!... Jokin ovi l?isk?ht?? auki... Allan! ?iti odottaa, kyyn?rp?ihins? nojaten, kohollaan vuoteesta. Mutta ei kuulu askelia portaista, ei avaimen rapinaa pantaessa avainta avaimenreik??n -- ei kuulu en?? mit??n. Ruokasalissa alkaa kello ly?d?. H?n laskee sen ly?nnit painamalla sormiaan vuoronper??n peukaloa vastaan. Kaksitoista.

Allan lupasi pian tulla. Nyt h?n jo voisi ruveta olemaan kotona.

Onhan h?n, Sophie rouva, joskus ennenkin odotellut t?ll? tavalla. Mutta siit? on jo hyvin kauan. Silloin h?n odotti kotiin miest??n. Heid?n avioliittonsa ensi kuukaudet olivat silloin juuri ehtineet menn?. Alfred oli ollut kiivas, kuumaverinen mies. Kuinka h?n alussa oli pel?nnyt h?nen hyv?ilyj??n! H?n oli ollut tukahtumaisillaan miehens? hellyyteen. Ei, ei h?n olisi suonut sellaista piinaa viholliselleenkaan, jos h?nell? vihollisia olisi ollut... Mutta pian oli Alfred tyyntynyt ja Sophie rouva oli joutunut uuteen maailmaan. Lapset olivat anastaneet h?nen koko olentonsa.

?kki? v?l?hti h?nen mieleens? muisto, joka jo oli parinkymmenen vuoden vanha ja johon ei h?n koskaan ennen ollut kiinnitt?nyt huomiota.

Allan oli silloin pieni, oli sairaana. L??k?ri kyll? oli vakuuttanut, ettei ollut hengenvaaraa, mutta ?iti oli sittenkin levoton ja valvoi y?kaudet sairaan lapsensa ??ress?. Er??n? y?n? tuli lapselle outo kohtaus, kuume nousi ?kki? peloittavasti ja se alkoi hengitt?? l??h?tt?m?ll?, ik??nkuin ei olisi saanut ilmaa keuhkoihinsa. ?iti s?ik?hti ja luuli lopun olevan tulossa.

Alfred teki ty?t? omassa huoneessaan. H?nen oli tapana valvoa y?kaudet kirjoitusp?yt?ns? ??ress?. Sophie-rouva riensi ruokasaliin, tuli pime??n saliin ja suuntasi askeleensa kohti miehens? ty?huoneen ovea, jonka avaimenrei?st? loisti tulta. H?n astui ??neti, sill? h?nen jalassaan oli pehme?t tohvelit... Huoneesta rupesi kuulumaan ??ni?: h?nen miehens? ??ni ja naisen ??ni. Nainen nauroi hillitysti. Toisissa oloissa olisi Sophie-rouva ehk? pys?htynyt kuuntelemaan, mutta n?in h?diss??n lapsensa tilasta tarttui h?n suoraa p??t? k??k??n ja aikoi riuhtaista oven auki. Ei auennut! Oli suljettu!

"Kuka siell??" kuului Alfredin ??ni tiukkana ja malttamattomana.

"Min? vain... Kun minusta Ali on tullut huonommaksi. Min? niin pelk??n..."

"Heti paikalla..." vastasi Alfred.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet