Read Ebook: Sunnuntai by St Hlberg Ester

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 1520 lines and 47518 words, and 31 pages

Release date: October 8, 2023

Original publication: Porvoo: WSOY, 1922

Credits: Juhani K?rkk?inen and Tapio Riikonen

SUNNUNTAI

Romaani

Kirj.

Ester St?hlberg

Porvoossa, Werner S?derstr?m Osakeyhti?, 1922.

Ilta h?m?rt??. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa, ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syv? rauha ja hiljaisuus. Viereisest? huoneesta kuuluu yksin?isen keinutuolin natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.

Siell? istuu is?, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, p?? k?tens? varassa. On sunnuntai-ilta. Koko p?iv? on ollut samaa ??net?nt? sunnuntaita, samaa pyhien pyh??. Olemme yhdess? katselleet valokuviasi, yhdess? entisi? kirjeit?si. Talo on ollut sinua t?ynn?, ja jokainen soppi ja jokainen esine on kertonut sinusta.

Olen joskus tarkannut is??, kun h?n siin? kumarassa istuu sinun kirjeesi hyppysiss??n. Olen tarkannut h?nen raukeata ilmett?ns?, h?nen laihtuneita kasvojansa. H?n ei saa ?isin unta. H?nen k?tens? ovat entist? kalpeammat, h?nen huulensa v?r?j?v?t, kun h?n kuvaasi katselee. Ja kun luen kirjeist?si jonkun kuvauksen entisest? kes?el?m?st?mme tai mist? tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee h?n silm?ns? ja h?nen rinnastaan nousee raskas huokaus ik??nkuin jostakin syv?lt?, h?nen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.

Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tied?n varsin hyvin miss? h?nen mielens? vaeltaa. H?n soudattaa siin? esille kuvan toisensa j?lkeen murheellisen syd?mens? lohdutukseksi. H?n muistaa niit? ?skeisi? p?ivi?mme, jolloin sin? muutamalla harppauksella juosten portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa h?nelle juttujasi. Silloin oli viel? viihtymisemme h?iriintym?t?n yhteisen kotilieden ymp?rill?. Ja karhuntaljalla is?n jalkojen juuressa nukahti joka ilta pieni liinatukkainen tytt?lapsi.

Kaikki on siit? muuttunut. Nyt on maailma ??net?n ja el?m?mme kulku on pys?htynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meill? on sunnuntai. Yht?mittainen, salaper?inen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta maailmasta. Huomaan usein is?n silmist?, ett? h?n katselee jotakin, jota eiv?t muut n?e, ja kuuntelee jotakin, jota eiv?t muut kuule. Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten n?k?alojen takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja vieraat linnut meille visert?v?t. Kuitenkin se on oman el?m?mme polku. Astumme t?t? polkua poisp?in nykyisyydest?mme, mutta on kuin emme olisi siit? ennen mit??n aavistaneet.

Pelk??n pahoin, ettei is?n silm? koskaan en?? k??nny siit? maailmasta pois edes sen verran, ett? h?n jaksaisi nykyp?iv?n kutsua seurata. Pelk??n, ett? h?n on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei h?n tule mit??n tulevaisuutta en?? tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin olla sit? uskomatta! -- mutta uskon joskus, ettei h?nen katseensa en?? koskaan palaja silt? ver?j?lt?, jonka taakse sin? h?visit.

Menen hiljaa h?nen huoneeseensa. H?n ei nosta p??t??n. Lasken k?teni hell?varoin h?nen olkap??llens?. H?n ei n?y huomaavan tuloani. Otsa on uurtunut, suupieliss? on syv?t vaot. Annan katseeni liukua ulos ikkunasta huurteisten oksien lomitse yli h?m?rt?vien lumikenttien. Miten kutsun h?net takaisin el?m??n?

Kaareutuuhan t??ll? viel? taivas ja paistaahan joskus taas aurinko. Onhan t?ss? viel? koti tallella, on pieni tytt?nen vuoteessansa, ovat tuossa ruohokent?t lumen alla, ja ensi kev??n? ne taas viheri?in? helottavat. Olethan t??ll? sin?kin, Yrj?. Olet -- vaikka oletkin poissa, olet kuitenkin luonamme pysyv?isemmin, muuttumattomammin kuin koskaan ennen.

-- Onhan h?n kuitenkin luonamme -- sanon ??neen.

Valkotukkainen mies katsahtaa minuun ja ny?kk?? p??t??n. Sit? katsetta en unohda. Siin? ei ollut sill? hetkell? kaipauksen katkeruutta. Siin? on varmuutta jostakin. Mist??

-- Muistellaan yhdess?! -- sanon taasen ??neen. -- Kaivataan yhdess?! Sill? lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu el?m?n voimaksi. Se, mik? meill? on yhteist?, ei ole kenenk??n muun omaa kuin meid?n kahden, ja meill? on suuret aarteet. Yrj? on avannut meille portin omaan el?m??mme ja el?m??n yleens?. H?n tulee itse meit? vastaan kaikkialla. Nyt vasta n?emme silmill?mme, tajuamme toisin kuin ennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat loppumattomat avaruudet.

H?n sulkee k?teni omaansa ja min? istuudun tuolille h?nen viereens?.

Tuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin p?yt?? ja sohva p?yd?n takana. Yrj?! Niiss? istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon is?n tyhj??n nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme kesken?mme kuin ennen, ja antakaamme tuon v?syneen miehen l?mmet? ??ntemme kuulemisesta. Suokaamme h?nelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten p?ivien lohdutus. Yrj?, auttakaamme h?nt?, rohkaiskaamme h?nt?, niin ett? h?n entisyyden muistoista saa voimaa el?m??n uutta el?m??. Aika ei todellisuudessa pys?hdy, ihmisen on riennett?v? eteenp?in, sill? yksin kohtalo asettaa h?nelle h?nen matkansa p??m??r?n. Mutta h?n jaksaa paremmin kest?? kovat kaudet, kun h?n saa rauhassa muistella ja niist? muisteloistaan koota itsellens? uutta tarmoa. Niinp? tehk??mme h?nelle t?m? ilta leppoisaksi ja rauhan t?ytt? suloa uhkuvaksi. Kulukoon lohdullisesti t?m? pyh?inen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti valaistessa h?nen kirjoitusp?yt??ns? ja h?m?r?n kurkistaessa sis??n punaviiruisten uutimien lomitse.

Kerro, poikaseni, tulimmeko sinulle koskaan sanoneeksi, miten paljon me sinua rakastimme? Emme suinkaan. Sill? emmeh?n tulleet vakuuttaneeksi sinulle p?iv?nselv?? asiaa. Emmek? kiitt?neeksi sinua siit?, ett? olit olemassa. Emme siit?k??n, ett? olit meille olemassa, sill? niin oli kohtalomme s??t?nyt.

Jospa voisin puhua sinulle sanattomasti! Sanat eiv?t kuitenkaan ilmaise sit? mit? tunnen. Niill? on ahtaat rajansa, mutta en tule ilman niit? toimeen. Kun vaivun sinun kanssasi muistelemaan entist? el?m??mme, olen riippuvainen rajoista, muodoista ja v?reist? Ja kuitenkin on kaiken takana jotakin rannatonta, jotakin sanoin sanomatonta.

Ajattelen sit? hetke?, jolloin kohtalomme langat yhtyiv?t. Et voi sit? muistaa, mutta olen usein kertonut siit? sinulle. Se oli se hetki, jolloin n?imme toisemme ensi kerran. Synnyit silloin toistamiseen, sill? synnyit silloin meille.

Siin? huoneessa ei kuulunut kiirehtivi? askelia, ei valituksia, ei huudahduksia. Et tervehtinyt minua kirkunalla enk? min? l?hestynyt sinua tyydytt??kseni alkuper?isint? vaistoasi. Siin? huoneessa vallitsi ??nett?myys. Ja me kohtasimme toisemme ainoastaan viipyv?ss? ihmettelev?ss? katseessa, ik??nkuin olisimme jonkin kadonneen j?lleen n?hneet.

Eik? ollut silloin muuta olemassa kuin t?m? lapsi, joka oli ?itins? l?yt?nyt, ja t?m? ?iti, joka oli l?yt?nyt lapsensa.

Varmaan sin?kin vaistomaisesti tunsit, ett? se p?iv? oli ratkaiseva. Sill? sin? olit siit? asti toisessa suhteessa minuun kuin olit kehenk??n muuhun tutussa ymp?rist?ss?si. Enk? koskaan unohda sit? onnen hymy?, joka aina levisi kasvoillesi my?hemmin joskus puhuessamme t?st? yhtymisest?mme ja lapsuutesi varhaisimmista muistoista.

Sin? p?iv?n? istuit valkoisen jakkarap?yd?n ??ress?, edess?si kulunut kuvakirja. Huoneen muusta sisustuksesta minulla ei ole aavistustakaan. Sen vain tied?n, ett? siin? oli pieni? lastenvuoteita ja niiss? nukkuvia pikkulapsia, ja meid?t saattoi sinne laitoksen johtajatar, diakonissanpuku yll??n. H?n oli korkeasukuinen nainen, hienopiirteinen ja komearyhtinen, tottunut k?skem??n, mutta sin? olit h?nen silm?ter?ns?, ja h?n valvoi tarkasti tulevaisuutesi kaikinpuolista turvaamista. Meihin h?n oli jostakin syyst? saanut ehdottoman luottamuksen. Ja sen takia h?n seisoi syrj?ss? odottaen kohtalomme kehityst?.

Is? j?i ??net?nn? sinua katselemaan. Min? l?hestyin sinua ja kyykistyin viereesi lattialle. Sin? vain suurilla silmill?si minua katsoit ja katsoit. Syd?meni oli kuin vellova vesi, toivon ja pelon vaiheilla l?ikkyv?. Uskaltaisinko koskettaa noita pehmeit? k?mmeni? sinun siit? s?ikkym?tt?? Otin k?tesi omaani ja sin? annoit sen silmi? r?p?ytt?m?tt? tapahtua. Tunsin silkkisen hipi?si kosketuksen ja suljin molemmat k?tesi omiini. Silloin irroitit ne otteestani ja kiersit hennot k?sivartesi kaulaani.

Silmist?ni valahtivat kyyneleet ja min? nostin sinut k?sivarsilleni. Suljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.

Ja minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello ly?nyt, erottaen ajanjakson edellisest?. Se l?i sinulle ja minulle. Ja sin? olit kuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensim?isi? sanojasi.

Min? nousin ja k??nnyin is??n p?in. N?in, ett? asia h?nenkin puoleltaan oli ratkaistu. Huoneen kynnyksell? seisoi johtajatar-diakonissa, eik? h?nk??n selvityksi? kaivannut. Mit??n sanomatta l?ksimme huoneesta pois, sill? tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat t?ss? tarpeettomat.

Tuosta hetkest? tuli el?m?mme rajapyykki. Monet muut ovat v?hitellen h?ipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yht? kirkkaana muistojemme k?tk?ist?.

Niin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut mukaamme kotiin, sill? olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa. Odottaessamme asian laillista j?rjestely? meid?n oli pakko pysy? k?rsiv?llisin? kauankin, ja t?m?n ajan kest?ess? oli aina mahdollista, ett? jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.

Vihdoin is? ei en?? voinut aikaansa hukata, h?nen t?ytyi, jos kohta vastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Min? j?in. Ja olin valmis odottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.

P?iv?st? p?iv??n elin vain sit? hetke? varten, jolloin sain sinut n?hd?. Sin? t?hystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan. En tahtonut tavata sinua muitten l?sn?ollessa, ja siksi vein sinut aina ulos. Pistin yllesi p??llystakkisi, jos oli sateista, muuten sait tulla kanssani k?velylle hoitolapuvussasi. Sin? astua tepastelit vieress?ni paksut villasukat jalassasi kes?helteest? huolimatta ja punaruutuinen esiliina peitt?m?ss? harmaata mekkoasi. Mutta mit?p? min? tamineistasi! Olit silmiss?ni maailman herttaisin lapsi, ja viel?kin olen varmasti vakuutettu, ett? todella olitkin. Ja sit?paitsi, kukapa siin? suurkaupungin vilin?ss? olisi enn?tt?nyt kiinnitt?? huomiotaan nuoreen naiseen, joka talutti pient? palleroistaan!

Ne k?velyt olivat minulle el?m?n puhtainta onnea. Pojan pieni k?si omassani tunsin h?nen rajattoman luottamuksensa virtaavan l?vitseni ja oman syd?meni sykkiv?n rakkautta h?nt? kohtaan. L?yt?ess?ni tyhj?n istuimen puistossa nostin h?net syliini ja h?n nojasi minuun. H?n istui siin? kuin varmimmassa turvassaan, h?n nukkui siihen kuin lintunen pes??ns?. Ja h?nen her?tess??n laulelin h?nelle outoja lauluja omalla kielell?ni, katsoen h?nen ihmetteleviin silmiins? h?nen siin? polvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun k??nnettyin?.

Silloin tunsin, ettei mik??n mahti voisi erottaa minua sinusta. Ett? kaikki ?idinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirt?? vuoria sinun t?htesi.

Ja kuitenkin oli viel? mahdollista, ett? h?n, joka oli sinut niin v?h?iseksi arvioinut, ett? miltei synnyinhetken?si oli sinut hyl?nnyt, voisi sinut minulta riist??.

Mutta en sit? mahdollisuutta muuta kuin ohimennen pel?nnyt. Sill? en voinut uskoa h?nen vaativan sinua takaisin. H?n oli luopunut sinusta vapaaehtoisesti, j?tt?en sinut el?m?n purteen satunnaisen kohtalon varaan. Olit kyll? ollut hyviss? k?siss? t?h?n asti, mutta t?ll? suojelijallasi oli lupa siirt?? sinut eteenp?in muitten huomaan. Synnytt?j?si oli en?? vain nimellisesti ?itisi. Sill? el?m?n laki on lahjomaton.

Eik? t?ss? ollut muusta kysymyst?k??n kuin h?nen valkoisen k?tens? allekirjoituksesta. Uusi sormus v?lkkyi h?nen sormessaan, tiesin sen. Se kiilt?isi siin? h?nen piirt?ess??n nimens? paperille, joka ratkaisisi el?m?si kohtalon.

Vapaaksi h?n oli tahtonut tulla -- siis olkoon h?n vapaa ainiaaksi. Pukekoon h?n yllens? nuoruutensa ja kauneutensa hulmuavat vaatteet ja k?yk??n el?m?n karkeloon! Huuhdelkoon kulmiltaan ?itten salaiset murheet ja rient?k??n onnen tanhuville! Tulkoon maailman loisto ja upeus h?nen osakseen, jos h?n sit? haluaa, mutta ?lk??n h?n koskaan vaipuko muistelemaan varhaisimman nuoruutensa haaveita! Silloin hiipii ehk? h?nen syd?meens? avuton autiuden tunne, joka hiljaa h?nen elinlankaansa j?yt??.

Nyt h?n ei halunnut menneest? ajasta mit??n tiet??. H?n tahtoi unohtaa nuo kev?iset y?t, jolloin satakielet lehdoissa lauloivat ja kastehelmet ruohonkorsissa hohtivat. H?n heitti ne hetket unholan h?m?r??n, sill? h?n ei voinut sitoa itse??n siihen, joka oli vain virvatulen leikki?. Eik? siihenk??n, joka teki t?m?n haihtuvan kuplan todelliseksi h?nen silmiss??n. H?n ei ollut niit?, jotka ottavat lapsensa k?sivarrelleen astuaksensa ulos el?m??n sen kanssa.

H?n siis pakeni, koska h?n ei muuta voinut. H?n heitti kaikki luotansa ja sulki portin takanansa, koska h?n ei tahtonut mist??n vastata. Silloin tulin min? kulkien tiet? pitkin ja l?ysin luomakunnan aarteen hyl?ttyn?. Jouduttakoon h?n askeleitansa, h?nt? ei en?? tarvittu. Suljin t?m?n hylj?tyn olennon syliini ja kannoin sen ilosta laulahtaen oman kotini kynnyksen yli.

Niin. Min? tunsin, ett? t?m?n lapsen takia olin valmis tekem??n mahdottomiakin. Nouskoon vaikka koko maailma sanomaan, ettei h?n ole omani! Uhmailisin maailmaa vastaten, ett? se tuomitsi harhaan. Kukaan ei tule ?idiksi synnytt?m?ll? lapsen, jota h?n ei ole voinut olla synnytt?m?tt? ja jonka h?n sitten hylk??. Mutta ?idiksi tulee se, joka lasta rakastaen vaalii sit? omana sielunaan, oman el?m?ns? kukkana.

Mutta ainoastaan harvoin ja sivumennen ajattelin niit?, jotka olivat antaneet sinulle el?m?n lahjan. Useimmiten unohdin ne tykk?n??n, eiv?tk? ne koskaan tulleetkaan tajunnassani t?ysin el?viksi. Olin ihmetelt?v?n huoleton. Todella tuntui sielt?, kuin olisit syntynyt sin? hetken?, jolloin sinut ensi kerran n?in. He olivat vain kangastuksia, jotka h?ipyiv?t olemattomiin, he olivat vain harhailevaa sumua, joka utupilvin? pakenee p?iv?n kehr?n ensimm?isi? valoenteit?.

Mutta sin? -- sin? olit kastehelminen kukkaiskupu, jonka yksin meid?n silm?mme oli n?hnyt. Sin? olit kaukaisessa vuoristossa s?teilev? hohtokivi, joka meid?n yksin oli sallittu l?yt??. Tai olitko linnunpoikanen, joka oli pudonnut pes?st??n ja jonka piipityst? me yksin kuulimme? Jonka pelastin k?teeni hoitaakseni syd?nk?pyn?ni. Ja el?m? sulki meid?t syk?ht?v??n helmaansa, ja tuuli riemuitsi ohi liit?ess??n. Sill? itse pyh? kohtalo oli tarttunut k?teemme ohjaten meid?t sinne, miss? sin? varroit. Se oli meid?t vihkinyt l?yt?m??n sinut ja ilolla ja ylpeydell? omistamaan sinut Jumalan ja ihmisten edess?.

K?velyilt?mme palattuamme tuli joskus diakonissa-t?ti vastaamme k?yt?v?ss?. Ja jos silloin kys?isin ratkaisun p?iv?? tai hetke?, kohotti h?n vain olkap?it??n merkiksi siit?, ettei h?n mit??n tiennyt.

-- Ei syyt? pelkoon -- sanoi h?n. -- Kukaan ei teilt? lastanne vie. Olen kokenut tarpeeksi tiet??kseni sen. On vain yht? ja toista huolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa j?rjestyksess?.

H?n oli oikeassa.

Koitti vihdoin se p?iv?, jolloin sain noutaa sinut luokseni vied?kseni sinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet