Read Ebook: Palaavien parissa by Salmela Marja

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 689 lines and 23778 words, and 14 pages

Release date: December 8, 2023

Original publication: Porvoo: WSOY, 1915

Credits: Juhani K?rkk?inen and Tapio Riikonen

PALAAVIEN PARISSA

Kirj.

Marja Salmela

Porvoossa, Werner S?derstr?m Osakeyhti?, 1917.

SIS?LLYS:

"Kunnes kuolema meid?t eroittaa" Ilja Riffkin Paul Pavlovitsin kasvot Vierustoverit Suuri todistajain joukko

He palasivat. Sodan kelme?t, ruhjotut ja vankeutensa n??nnytt?m?t uhrit palasivat kotiin.

Pohjolan kuulakan kirkas ilma ymp?r?i heit?. Riisuutumiseensa alistunut luonto heille hymyili. Liput liehuivat, torvet raikuivat heid?n kunniakseen. Yst?v?lliset k?det ojentautuivat heit? palvelemaan. Mutta heid?n katseensa puhui k?rsimyksist?, jotka olivat siirt?neet heid?t et??lle kaikesta mik? heit? ymp?r?i.

Paljon kokeneina, paljon kadottaneina, sodan kauhut syv?lle sy?pynein? sieluun he kaikki palasivat. Mutta kullakin heist? oli oma tarinansa, niin raskas ja kipe?, ettei sit? jaksanut yksin kantaa, ei toiselle uskoa. Lyhyt pieni sana, viittaus vain, -- alla piili j?rkytt?v? todellisuus.

T?llaisina he palasivat el?m??n, joka ei koskaan en??n voinut asettua entiselleen.

"KUNNES KUOLEMA MEID?T EROITTAA"

Istuimme y?junassa vastakkain. Matkustajia oli ihmeen vuoksi siksi v?h?n, ett? hyvin olisimme voineet paneutua pitk?ksemme, mutta maattuamme jonkun aikaa silm?? ummistamatta, olimme kumpikin asettuneet istumaan.

Jo maatessani olin tuon tuostakin salaa koettanut tarkastaa toveriani. H?n oli ollut vaunussa minun noustessani siihen ja huomioni oli kohta kiintynyt h?neen sek? h?nen yst?v?llisen k?yt?ksens?, ett? h?ness? silm??npist?v?n v?symyksen johdosta.

Toverini oli eritt?in miellytt?v?, oikeinpa kaunis nainen. H?nen piirteens? olivat hienot ja tumma, hiukan aaltoileva tukka oli upean runsasta. Erityisesti kiintyi kuitenkin huomioni h?nen hienoon, l?pikuultavan valkoiseen ihoonsa, joka antoi koko h?nen ulkomuodolleen erehdytt?v?n germaanilaisen leiman.

Monista, tuohon hienoon hipi??n uurtautuneista rypyist? p??tin, ett? toverini, joko oli k?rsinyt paljon, tai oli vanhempi kuin miksi h?nt? aluksi luulin. Muutama h?nen tummasta tukastaan esiin pilkist?v?, hopeankarvainen hiussuortuva todisti my?skin samaa.

Asetellessani tavaroitani junaverkkoon, olimme vaihtaneet muutamia sanoja. My?hemmin sattui er?s ruusuistani putoamaan lattialle, Kumarruimme yhtaikaa nostamaan ruusuani ja jouduimme siten katsomaan toisiamme aivan silm?st? silm??n. Silloin n?in, ett? h?n oli itkenyt, ja ett? katse oli k?rsimyksest? v?synyt.

Ajattelin rakkaita, reippaita poikiani, ja p??tin mieless?ni ett? toverini oli yksi niist? lukemattomista, joiden sisin viime-aikaisten tapahtumien kautta oli verille raastettu.

Olisin mielell?ni sanonut jotain, mutta l?mmin osanotto, joka avaa monen suun, sulkee sen usein minulta. Niin nytkin.

Olimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena, kun toverini yht?kki?, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi ??nett?myyden.

-- Mik? kauhea y?! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?

Olin sit? jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itselt?ni oliko se vain kuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai s?estik? luonto todella ihmissyd?nten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta k?tkeytyneen niin et??lle, ett? sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva sade. -- Taivaskin itki maan lasten kanssa.

Toverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.

-- Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettek? jo iltap?iv?ll? huomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa mets??. Se pani vanhat, j?ykk?niskaiset puutkin taipumaan. Ja siell?, miss? ei mets? ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut alastonta selk??. -- Kuulkaa! Ilma on t?ynn? temmellyst?.

En kohta vastannut. En ollut selvill? siit?, mist? jatkaa. Sit? paitse tahdoin j?tt?? johdon toverini k?siin, n?hd?kseni, mihin suuntaan h?nen ajatuksensa k??ntyisiv?t.

-- Onko teill? ket??n rintamassa, kys?isi h?n ?kki?.

-- Kolme kukoistavaa poikaa. Min? olen leski.

Matkatoverini kasvojenilme muuttui ?kki?. Sisar ei olisi voinut osoittaa syd?mmellisemp?? osanottoa kuin h?nen katseensa.

-- Kolme, -- kolme! -- H?n huojuttelihe edes takaisin.

-- Kolme, vahvistin katsoen ruusuihin. H?n ymm?rsi heti ja se vaikutti odottamattoman voimakkaasti h?neen. H?n painoi nen?liinan silmilleen ja istui pitk?n aikaa siten, luullakseni taistellen itkua vastaan, -- Tummanpunaisilla ruusuilla on erityinen merkityksens? miehelleni ja minulle, sanoi h?n selitt?v?sti ottaessaan nen?liinan silmilt??n, -- Siin?kin kukkaisvihossa, jonka h??p?iv?n?mme sain, oli valkoisten ruusujen joukoissa vihon toisella kulmalla kimppu hehkuvan punaisia.

-- Miehenne on rintamassa, arvelin varmana siit?, ett? selitykseni h?nen mielenliikutukseensa oli yht? oikea kuin luonnollinen. Mutta min? erehdyin.

-- Ei,-- ei viel? ainakaan -- -- Ja sittekin -- -- Min? olen jo maistamassa sit? tuskaa, -- johon te jo ehk? olette tottuneet, lis?si h?n hieman ep?r?iden.

Tottunut? Saattoiko, senlaiseen tottua. Siihen alistuttiin: tyynesti, kapinoiden tai murtuen. Senlaiseen ei kukaan tottunut, ei ?iti ainakaan. Sanoin sen suoraan.

Mainitessani ?itiytt? ja ?idin tunteita, n?in h?nen katseessaan ter?v?n, miltei loukkautuneen v?l?hdyksen, mutta muuten n?kyiv?t sanani her?tt?neen vastakaikua h?ness?. H?n tarttui kaksin k?sin minun k?teeni ja puhkesi puhumaan kai enemm?n oman mielens? kevennykseksi kuin uskoutuakseen minulle.

Lausuin arveluni, ett? asiain n?in ollen oli ymm?rt?m?t?nt? surra ennen aikojaan. Olihan monta mahdollisuutta.

H?n k?sitti minua v??rin. N?in sen h?nen katseensa tulisesta leimauksesta ja tavasta, jolla h?n kohotti p??t?ns?.

-- Boris ei koskaan, ei koskaan alennu ostamaan itselleen etuuksia! Tiet?isitte mink?lainen h?n on. Oikeus merkitsee h?nelle enemm?n kuin mik??n muu maailmassa. Oikeus merkitsee enemm?n kuin el?m? ja onni!

H?nen ??nens? v?r?hti ylpe?t?, ihanoivaa rakkautta.

-- Oh, jatkoi h?n, ja sanat tulivat kuin ry?ppyn?, -- kukaan ei oikeastaan tunne h?nt?. H?n n?ytt?? usein ymp?rist?lleen karun pinnan. Monet arvelevat, ettei h?ness? ole mit??n, ei kerrassaan mit??n erikoista. Mutta min? tunnen ja tied?n. -- Olisinko min? muuten valinnut juuri h?net niiden monien joukosta, --

Lause katkesi kesken. Tuntui silt? kuin h?n olisi h?mm?stynyt omaa avomielisyytt??n. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa luiskahtaneet h?nen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin. Olin alunpit?en arvellut, ett? toverini oli voimakas, ehe?piirteinen persoonallisuus. Ja koko h?nen esiintymisens? oli vahvistanut k?sityst?ni. Sent?hden min? hyvill?ni kaikesta mik? houkutteli h?nt? puhumaan, tartuin ?sken katkenneen puheen p??h?n. Sanoin hieman hymyillen hyvinkin uskovani, ett? h?nell? tytt?n? oli ollut paljon pyyt?ji?. Olihan h?n kaunis viel?kin.

Kohteliaisuuteni n?kyi ilahduttavan h?nt?, vaikka h?n puolittain torjui sen. -- Mit? viel?, min?h?n jo olen vanha. -- Mutta h?n naurahti samassa, ja minusta tuntui silt? kuin h?n tiet?m?tt??n olisi nauttinut siit?, ett? ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois h?nen sisint??n raatelevasta surusta. Ehk?p? h?n juuri siit? syyst? puoleksi naurahtaen jatkoi: Eih?n sit? oikeastaan t?llaisesta jutella, mutta moni kohta on yksinomaan koomillisena j??nyt mieleeni. Olin ainoastaan viidentoistavuotias tytt?letukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten puolihassu. H?n tuli kasvatti-is?ni kotiin ja aikoi aivan v?kipakolla sek? suudella ett? kihlautua. Me juoksimme ruokasalin p?yd?n ymp?rill?, min? pakoon, h?n per?ss?. Mutta luuletteko ett? min? siihen aikaan ymm?rsin pit?? sit? min??n, en pahana enk? hyv?n?. Olipahan vain kuin hippasilla juoksua.

H?n nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte h?nen kasvojensa ilme ?kki? muuttui. -- Vaan siihenp? lapsuuden huolettomat p?iv?t loppuivatkin, -- tai oikeammin kohta sen j?lkeen, -- H?n huokasi raskaasti ja h?nen valkealle otsalleen muodostui kaksi syv?? laskosta. Ne syntyiv?t syvin? ja ter?vin? ja ilmestyiv?t niin kotiutuneesti h?nen otsalleen, etten voinut olla kiinnitt?m?tt? huomiota niihin. Toverini oli nainen, joka oli k?rsinyt paljon. Siit? olin vakuutettu.

Osanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni l?hemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut j?tt?? keskustelua siihen. Olin sit? paitsi vakuutettu siit?, ett? h?n ennenkaikkea kaipasi henkil??, jolle h?n saattoi avautua. Ja vento vieras oli t?ll? kertaa ehk? sopivampikin kuin joku l?heinen, etenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekiv?t h?net l?heist? l?heisemm?ksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen arvelun, ett? vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsytt?nyt h?net naiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli j?iv?t h?nelt? h?nen tutustuessaan tulevaan mieheens?.

Odotin ett? huomautukseni johdosta toverini kasvot ?kki? kirkastuisivat ja h?n innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheens?. Mutta taaskin erehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yh? laskoksissaan, ja suun ymp?rill? v?reili haikea piirre.

-- Ei, sanoi h?n hitaasti ajatuksiinsa painuen, -- pikemmin voin sanoa ett? se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut rakkaudelleni. -- N?hk??s, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei ole oikeata huoletonta lapsuutta, -- tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen ?kki? ja usein katkeralla tavalla. N?in k?vi minun. Olin aivan pieni is?ni kuollessa. ?itini, joka oli vanhaa, arvossapidetty? sukua, heikko terveydelt??n, sek? aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin piiriss?, lupautui hoitamaan er??n leskeksij??neen serkun taloutta, H?nen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleens? t?llaisissa tapauksissa. H?n oli armoleiv?n sy?j?, jonka asema oli tavallistakin vaikeampi siksi, ett? h?nell? p??lle p??tteeksi oli lapsi. Itse en pitk??n aikaan ymm?rt?nyt asemaani, ?itini asemaa viel? v?hemm?n. Mutta sitte tuli her??minen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehk? kiitt?? kypsymist?ni k?rsimyksen ymm?rt?miseen siit?, ett? katseeni monien joukossa kiintyi juuri Borikseen.

H?n kavahti ?kki? pystyyn ja tarttui molempiin k?siini. Min? tunsin otteesta miten h?n vapisi, -- Te ette voi aavistaa mit? h?n on minulle, kuiskasi h?n ??ni liikutuksesta v?r?hdellen. -- Nyt tunnen selvemmin kuin koskaan, miten kaikki minussa, koko el?m?ni on tarkoittanut ja yh? tarkoittaa h?nt?, yksin h?nt?. H?nelle olen el?nyt ja el?n -- kaikesta huolimatta -- ilolla. Ilman h?nt?? -- Ei, ei! -- Min? en voi sit? ajatellakaan. Se on mahdottomuus. Min? en voi, -- en tahdo.

-- Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehk? ajatelleet samoin, ja sittekin -- -- Te tied?tte itse -- -- Sanoin sen niin pehme?n s??liv?sti kuin mahdollista, vaikka ?idinsyd?meni v?risi tuskasta.

H?nen katseensa painui. -- Olen sanonut sit? itselleni. Olen kysynyt miksi juuri me s??styisimme. -- Ja sittekin. Ehk? ymm?rt?isitte minua, jos tiet?isitte mink?laista el?m?mme on ollut. H?n oli hyvin sairas kun menimme naimisiin. Meill? ei ollut varoja, ei omaisia. Me omistimme vain toisemme. H?n makasi vuoteessa. Min? tein ty?t? y?t p?iv?t ja siin? ohessa hoidin h?nt?. -- Vuosikausia olen kamppaillut saadakseni pit?? h?net. Ja nyt, kun h?n on terve ja kukoistava, kun olen saavuttanut voiton el?m?ni suuressa taistelussa, nytk? minun olisi luovuttava h?nest?? -- Luovuttava? Niin, miksei, jos h?nen onnensa olisi kysymyksess?. Silloin min? jaksaisin. Mutta luovuttaa h?net, sodan kauhuihin -- --

H?n painui hervottomasti takaisin paikalleen ja rajut nyyhkytykset vapisuttivat koko h?nen ruumistaan.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet