Use Dark Theme
bell notificationshomepageloginedit profile

Munafa ebook

Munafa ebook

Read Ebook: Suljettujen ovien takana by Hellaakoski Aaro

More about this book

Font size:

Background color:

Text color:

Add to tbrJar First Page Next Page

Ebook has 1038 lines and 43804 words, and 21 pages

Release date: December 27, 2023

Original publication: H?meenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1923

Credits: Jari Koivisto

SULJETTUJEN OVIEN TAKANA

Romaani

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

H?meenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhti?, 1923.

Nopeasti on kev?ttalvi tehnyt tuloaan, auringon p?iv? p?iv?lt? kiivetess? yh? ylemm?s taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta ulottamaan pyh?iset hiihtoretkens? yh? pitemm?lle. Sattuupa kerran ett? arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken. Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsist? tahdo hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat p?iv?t, suksimiehen mieluisin aika. On sek? huimaavaa ett? rauhottavaa liikkua kev?ttalven hangilla.

Niin kirkasta on ettei sit? jaksa k?sitt??. Niin huikaiseva on kirkkaus ett? t?ytyy uupua pelkk??n ihmetykseen. Kaikki ajatukset ovat pys?htyneet; yll?tettyin? haparoivat ne valon paljouden edess?. Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata en??n luottaa. -- Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka t?ll? hetkell? pysyisi arkisessa tasapainossaan.

Hiiht?j?, joka kuusimets?n tiheik?st? ty?ntyy peltoaukealle, saa vastaansa sellaisen valory?pyn ett? h?nen t?ytyy ummistaa silm?ns? ja pys?hty? hetkeksi selvittelem??n aistejaan edes hiukan kohdalleen. Valoa tulvii kaikkialta, sit? hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja alhaalta sit? vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka leikkaavat silm?? kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiiht?j?n aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole en??n mit??n tietoa ilmansuunnista eik? korkeuden ja mataluuden suhteista. On kuin ei asuisi en??n omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti t?h?n ??rett?m??n valoon.

Sellainen on hiiht?j?n mielentila, kun h?n suljetuin silmin l?htee ny?kk?sem??n valoaukean poikki, ja silm?luomien l?pi hankien kajastus yh? tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisint?kin solua. Ei mik??n villi hurmio kykene en??n orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.

Valo on kuin ??rett?m?n suuri kristalli, joka s?teilee kaikkine lukemattomine s?rmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi n?hd? kristallin sis?ll?, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.

Mik? on se piste? Kun sit? katsoo oikein tarkkaan, huomaa ett? seh?n onkin el?v? olento, ja se hiiht??. Jopa voi erottaa tutun lakin sen p??ss? ja yht? tutut kintaat k?siss?.

-- Min?h?n se olen.

-- Tietysti se olen min?, herra insin??ri Pekka Suojanen; eih?n siit? tosiasiasta mihink? p??se. Siell? n?yn hiiht?? leijaavan pienen? pisteen? kristallin sis?ll?. -- Mutta mitenk?s, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eip? hy?dytt?ne kysy?. Olkoon menneeksi vain t?m? selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, k?denk??nteess? pyyhk?isten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei en??n tied? edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa menn? vannomaankaan onko t??ll? olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielest?si, olet kaikkea etk? ole mit??n, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eik? se ole jumaluutta? -- eik? se ole yht?hyvin el?m?? kuin kuolemaa? Eik? ikuinen valkeus ole yht? kuin ikuinen pimeys? -- eik? kaikki ole yht?? Mutta lieneek?h?n t?m? mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon -- tuntoni sanoo ettei t?ll? hetkell? ole mit??n ristiriitoja.

Insin??ri Suojanen kompastuu risukkoon. H?n olikin jo tullut mets?nreunaan, jossa aitovierell? levitteleikse sakea ryteikk?. H?n selvittelee itsens? pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan l?vitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siell? tuntuu olevan aivan pime??. V?h??n aikaan ei silm? erota mit??n. Sitte alkaa aavistella ymp?rill??n oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan k?den ulottuvilla. Niit? t?ytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat -- havunneulaset -- ne ovat kuin el?vi? olennolta, niit? saattaa tunnustella ja hyv?ill?. Melkeinp? niit? suutelisi elleiv?t ne olisi niin kylmi?. Ei, eiv?th?n ne ole kylmi?, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.

-- Lahja-kulta, etp? koskaan n?y p??sev?n ainoakseni. Min?h?n halailen jo mets?n puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.

Pekkaa naurattaa, sill? t?m? viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa h?n viel? kuusenoksasta pienen k?rkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pist?? sen taskuunsa.

On kuin n?kisi t?nne asti vaimon ja lapsen siell? kotona. Nukkumaan ne j?iv?t l?htiess?. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heit?, joitten luota ei en??n koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. -- Sinne ne j?iv?t viel? vetelem??n viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo her?nneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehk? odottavat is?? p?yt??n.

-- Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehk?. Kyll?, Varmasti, min? tunnen sen. Odottakaa viel? muutama hetki, min? tulen. Syleilen teit?, sekotan hengitykseni teid?n hengitykseenne, teen ty?t? teid?n edest?nne. Senk?takia ett? olette minun? Ei, vaan sentakia ett? olette ihmisi?, el?tte, liikutte, puhuttelette minua, olette l?hell?ni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senk?takia? Seh?n olisi itsek?st?. Oikeammin sanon: sentakia ett? saan teit? rakastaa. Se riitt??!

Hiiht?j? katsoo kelloaan -- se on jo hieman yli yhdentoista -- sitte h?n ottaa auringosta suunnan, ja l?htee paluumatkalle. Mutta nyt h?n tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen mets?ss?, vaikka eteneminen siell? ei k?ykk??n niin nopeasti kuin veri vaatisi. Mets? miellytt?? h?nt? nyt, puut ovat kuin yst?vi?, ja varjot niitten alla kuin huoneita, joissa puut hengitt?v?t ja puhelevat hiljaista kielt?ns?.

Tottaviek??n, puut jo melkein hengitt?v?t. M?nnik?t m?kien kupeilla alkavat her?ell? talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihert?v?t raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henk?yksiss?.

Tulee vastaan t?lli pienell? kumpareella. Lahonnut se on ja r?nstyneen n?k?inen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien p??ll?. On se kuin mik? ?re? polseviikki, hattu silmill?. Mutta hei! Eiv?tk?s nuo pienet akkunat sittenkin tuikahtele melkein yst?v?llisesti. Terve kaveri! -- T?ytyy hiiht?? aivan vieritse; hele?sti paistavat t?llin silm?t, veden katolta liristess? hankeen hopeaisina nauhoina.

Sein?nvierell? paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ??ress? -- jopa pys?htyy ty?st??n t?llistelem??n hiiht?j??, ja tekee tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset ?ij?t tavallisesti tekev?t. Noinik??n se vet?? piippunys?n leuoistaan, joihin se n?ytt?? kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lent?? ruskea sylki sylen p??h?n hangelle, ja nyt niistet??n nokka, jonka teon j?lkeen sormet l?htev?t hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen kertaan paikatulta ja puolis??ress? roikkuvia, niin ett? t?ytyy v?h?sen v??nn?ht?? sivulle, niitten takalistoon ylt??kseen.

"Terve vaari. -- Kev?t tulee."

"Niin tulee, niin."

Ja silkkaa totta se on. Siin?h?n jo tunkion laidalla porahtelevat kanat, s?ikkyen ohi vilahtavaa hiiht?j??. Kukko kotkottaa. -- Kev?t, kev?t!

Se hiiht?j?, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on kokolailla toinen mies kuin se, joka sielt? aamulla l?hti. H?nen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn ett? h?n yh? selvemmin tiet?? olevansa kyps? mies sek? omaisiaan ett? el?m?nty?t??n varten. -- Se ty?, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin ett? on j?lell? vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa n?hd?, niin ensi syksyn? pieni mallikattila jo py?rii. -- Tyydytys tehdyst? ty?st? on h?nen takanaan, ja el?m?, se ei ole en??n h?nen edess??n, vaan mukana, niinkuin olisi h?n t?ynn? sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto kantavat h?nt? k?sivarsillaan l?pi hongikoitten, joissa siniset varjot ja kullanhohtavat valol?ik?t vuorottelevat niin ter?v?sti ett? mets?n sisus n?ytt?? hulmahtavan t?yteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti nauraen hyp?htelev?t joka taholla ymp?rill?. Hiiht?j?n suonenly?nti on tasottunut; tuntee miten suonet sykkiv?t harvaan ja voimakkaasti, veren sujahdellessa niiss? notkeana ja j?seni? l?mmitt?v?n?. Ohimoilla helisee onnekas varmuus; el?misen onni.

On noustavana pitk? vastam?ki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia, sitte heleit? m?nnik?lt?, jotka alkavat harveta. Aukeaa siit? kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silm? kantaa vapaasti pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina k??rmein?. Mets?n takaa kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskell? liekehtii kirkon kultainen risti. Hiiht?j? pys?htyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten h?n katselee ihmeiss??n maailmaa kuin pitk?st? unesta her?nnyt. T?m? paikka on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei t??ll? ole viel? ollut n?in kaunista. Ensikertaa pitk?st? aikaa lausuu Pekka sanan: kaunis -- toistelee sit? ja ihmettelee sen mystillist? sointua. Pyh? v?ristys t?ytt?? h?net.

-- Niinh?n min? vavahtelen kuin nainen, hym?ht?? Pekka. -- Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.

Mutta Pekka ei t?ll?kertaa ryhdy pilkkailemaan itse??n hempeydest??n. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyh?inen vakavuus ja outo pelottavuus, niin ett? h?n vaistomaisesti aistii maailmaa ymp?rill??n kiihke?sti kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. H?n hengitt?? syv??n, hengitt?? kaikkea mit? aistit h?nelle v?litt?v?t, ilmaa, aurinkoa, lumikentti?, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sit?. Aurinko l?mmitt?? jo selk??. Se on suloista, mutta sek??n ei h?lvenn? omituista tuntoa ett? jotain on tapahtumaisillaan.

-- Mit?s hulluja, sanoo Pekka huitaisten k?dell??n ja l?htien lykkim??n eteenp?in.

P??stess??n my?t?leen liukuun muistaa h?n edess? olevan vaarallisen jyrk?nteen, jota ei k?y laskeminen, vaan joka t?ytyy kiert??. Siin? se tuleekin jo eteen. Vauhti on pys?ytett?v?. Pekka ryhtyy katselemaan m?en tyve?, miten siit? puskee esiin kalteva kallionkuve, joka n?ytt?? niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipi?in. Hiiht?j? naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut h?nen eteens? kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinh?n se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat p??nmenopaikkoja molemmat, se niin, t?m? n?in.

T?llainen m?ki, t??lt? katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edess?, n?ytt?? t?ll?kohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siin? harhan?yss? on t?m?n paikan vaarallisuus, sill? kallio putoaa tuolla edess? sylenkorkuisena pystysuorana sein?m?n?, peitt?en silm?lt? aidan, joka kulkee siin? alla, l?hell? kalliosein??. Kerran katseli Pekka pelloilta altap?in jyrk?nnett?, ja tuumipa silloin ett? olisi siin? parahiksi hyv? hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eik? lenn?tt?isik??n puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seip??n nen?ss? kuin kala vartaassa. Olisi ilke?t? n?hd? el?v? ihminen sill?tavoin seiv?stettyn?. Kyll? siet?isi t?m? paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvinti? t?st? hujauttamaan, niin selv? on. Sitte ehk? s?ik?ht?v?t ja siirt?v?t edes aitaa hiukkasen.

Mutta hiiht?j?? alkaa t?ll?kertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiert?? ik?v?n mutkan ja kivuta aidan yli kun edess? on suora tie, pikku hyppy vain v?lill?, ja sitte yht? luikua m?en vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. -- Hiiht?j? laskettelee, vauhtiaan pid?tellen, jyrk?nteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seip??t ovat kauvimpana toisistaan, per?ytyy siit? takaisin ja tekee hyv?n ladun niin yl?s ett? vauhti on taattu. Siin? sen enemp?? surkeilematta h?n iloisella varmuudella laskee m?en. Mutta juuri ennen hyppy? m?ystin hipaisee lumen alla piileksiv??n oksantynk??n, horjauttaen jalkaa senverran ett? ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.

-- Jahah, ajattelee h?n, joka putoaa, siin? se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.

Muuta ei h?n kerki?kk??n ajatella, kun kuuluu ilke? rasahdus -- seiv?s rep?isi paitani halki -- toteaa h?n h?t?isesti, ja samassa k?y kuin tulisen raudan pisto ruumiin l?pi, silm?t pimenev?t tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenly?nnit r?ike?n? paukkeena kuin v?kivasaran pauke. Jyskytys tihenee yh?, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopime?. Ja ??nett?myys.

-- Miss?h?n min? olen? ajattelee Pekka. Lienenk? edes vuoteessa? Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja min? olisin siell? nyt? Minulle on tapahtunut jotain ik?v??. Tuskin kyennen edes liikkumaan? Onkohan ket??n ihmisi? l?hell?ni? -- Ei n?y ket??n. Eik? kuulu mit??n.

"Halloo, onko t??ll? ket??n?" kysyy Pekka, ja s?ik?ht?? omaa ??nt??n. Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko t??ll? huoneessa ket??n?"

Ei kuulu vastausta -- vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua puitten oksissa. Sit?h?n se onkin. Luulisi melkein n?kev?ns? miten m?nnyn latvus v?r?htelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. -- Kuuluu kulkusten kilin??kin.

-- Mit? ihmett?, olenko ulkona? Mutta miksi en n?e mit??n?

Pekka koettaa r?pytt?? silmi??n, ja huomaa ettei siit? tule apua. H?n koettaa varovaisesti liikutella k?si??n. Ne nousevat, vaikka tuntuvatkin raskailta. H?n liikuttaa k?mment??n silmiens? edess?, ja -- n?kee sen! -- viel?p? pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia voi liikuttaa. Se n?ytt?? mustalta senvuoksi ett? on niin tavattoman kirkasta, joten se on varjona valon edess?. Kun painaa k?tens? silmilleen, tulee kokolailla h?m?r?. Pekka alkaa aavistella ett? aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se l?mmitt??.

Suojellakseen silmi??n Pekka vet?? lakin niitten yli ja k??nt?? p??ns? syrj??n. Mutta silloin kylm?? poskea. Siin? on lunta! Pekka tunnustelee k?dell??n sivullensa. Lunta siin? on, pehme?mp?? lumijauhoa ja karkeampia hangen pinnan palasia. Etemp?n? tuntuu ehe? kev?thankiainen.

Pekka p??ttelee kaatuneensa t?h?n ja sotkeneensa hangen rikki. Hiihtolakki ja hiihtopusero on h?nell? p??ll??n. Oikeassa k?dess? on viel? nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiiht?ess?. Vatsaan on sattunut jotain. Siin? t?rr?tt?? kova esine, johon ei k?rsi koskea -- tekee h?vytt?m?n kipe?t? jos sit? sipaisee.

Tulee mieleen ett? joku oli joskus laskenut hyppyri? aidan ylitse. Siit? alkaa tapahtumasarjoja selvit?. V?hitellen insin??ri Pekka Suojanen her?? t?yteen tajuntaan. H?n muistaa hiihtoretkens?, ja tiet?? nyt makaavansa hangella, jossain likell? aitaa, jonka seiv?s on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yh? keskip?iv?, koska aurinko on niin v?kev?. Pekka on ollut py?rryksiss? t?ss?, ja nyt her?nnyt. -- Mitenk?h?n t?st? selvi?? ihmisasumuksille? -- tai edes ohikulkijain k?siin. -- Tosiaan! T?st?h?n sattuu menem??n talvitie melko l?helt?. Siell? on aina n?kynyt joitain ajajia. Sielt? kuului ?skett?inkin kulkusten kilin??, ja nyt alkaa kuulua taasen.

Odotettuaan kunnes kilin? tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua, varovasti -- ettei ?rrytt?isi haavaansa ja ettei kuuluisi liian h?t?iselt?. Ajajia taitaa olla kaksi per?tysten. Ne menev?t ohi, eiv?tk? kuule huutoa. Pekka huutaa viel?, yh? kovemmin, vaikka tekee kipe?t?, jotta tahtoo py?rty? uudelleen. -- Eiv?t kuule. Kilin? etenee.

Pekka ?risee itselleen: Mit?s turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan --. Loikkaappas viel? toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole haavasi. Koetappas tarkastaa j?senesi -- viel?k? t?m? kuperkeikka on korjattavissa. Kun kone on s?rkynyt, on se ensiksi tarkastettava. Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydytt?v? siihen nurkumatta, ja tarkastettava j?senens?, jotta p??sisi selville voiko en??n, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.

H?t?ill? ei Pekka tahdo -- eik? jaksaisikaan, sill? kuta enemm?n h?n tulee tajulleen sit? kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto s?ilii vatsaan, niin kuin siell? sahaa vedett?isi pitkin ja poikin. Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta h?n tahtoo ottaa selv?n tilastaan. Varovasti, k?sivarsiaan vain kyyn?rp?ist? liikutellen, h?n siirt?? lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmi?ns?. Ne alkavat n?hd? hiukan, kun ne sirist?? melkein kiinni ja k?mmenell? varjostaa niit? auringolta. -- Aita on siin? aivan vieress?. Sauvakoista toinen roikkuu aidalla sommastaan, toista ei n?y. Suksista toinen on sukeltanut hankeen pystyyn, toinen on pitk?ll??n lumessa, vieress?ns? kinnas, joka yh? on puoliksi kouristuneena hiihdon j?lilt?. Pekka itse makaa pitk?n??n aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki hele?n? punaisesta verest?. Vatsassa t?rr?tt?? aidanseip??n ohut k?rki. Se on pyyhk?issyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi housunkauluksen ja ty?ntynyt siit? sis??n heti kylkiluitten alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eik? siihen k?rsi koskea.

-- Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti minulle k?yd? n?in? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa juuri seip??n k?rkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seip?itten v?liin aidalle, ja enint??n taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha sattuma! -- ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein v?himm?n olisi halunnut t?st? maailmasta erota. -- T?ytyyk? erota? Kovin n?ytt?? t?m? hyppy tehneen rumann?k?ist? j?lke?. Eiv?t edes ne h?lm?t ajajat tiell? kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin l?hitaloon t?nne -- tunkkaan kamariin, jossa on kirpe?hk? ilma ja s?ngyss? luteita. Tai sairaalaan t?rke?nn?k?isine l??k?reineen ja hoitajattarineen. Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. P??sk??t he siell? yhdell? ainoalla surunpuuskauksella, n?kem?tt? surkeaa kitumista ja sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siell? ovat olemassaolollaan tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu. He tulevat kyll? toimeen, kunhan s??styv?t kitumistani n?kem?st?.

Add to tbrJar First Page Next Page

Back to top Use Dark Theme