: 孟子字義疏證 by Dai Zhen - Mencius. Mengzi

@FreeBooksWed 07 Jun, 2023

Posted in: #FreeBooks #FreeBooksIndia #FreeBooksApp #gg

Vote Up Vote Down

ETSIJ?N TARINA

Kirj.

LARIN-KY?STI

Porvoossa, Werner S?derstr?m, 1901.

H?n eksyi, lankesi, nousi taas ja ristipoluilla kulki umpeen, ja l?pi runkojen ruskeain kuun sarvet loisti kuin ter?t lumpeen. H?n hiipi lymyten kyyryiss??n ja pedon j?lki? vainui, h?n oli n??nty? noroihin, kun korven kohtuun h?n painui, h?n katsoi taakseen ja seisahtui ja piti vireill? lintujousta, taas rasti tiet? h?n sauvallaan ja vaivoin vaaralle alkoi nousta. H?n id?t katsoi ja katsoi l?nnet, vain kaijun tytt?ret kutsui luoksi, puunneulat silmiss? s?ken?i, ja maassa tuliset nuolet juoksi. H?n n?ki luoteessa h?yhensaaret, ja pohjan porteilla v?lkkyi kulta. Ja katso: alhosta tuikki tulta, ja kaukaa vihelsi palorastas, h?n tunsi palavan turpeen tuoksun ja kuuli kellojen kilin??, h?n huusi riemusta t?ytt? rintaa, ja laakson pohjasta ??ni vastas... Ja jalka liikkui kuin karkelossa, kuin mailta kultaisen kuutamon h?n tuli tulille paimenten. -- Siell' illoin istui h?n lev?ten, ja katse harhaili nuotiossa p??n hiljaa vaipuissa vasten kuusta, mut muiston kentill? aatos juoksi; kuin sen, ken mykkyydess' surrut on, nyt puhe virtana pulppui suusta, h?n kertoi el?m?n tarinaa, h?n kertoi er?maan tarinaa.

Ma m?kkini harjaa veistelin, ja kirves huurteessa kiilsi, ma leppien aukosta kirkon n?in ja vilu mun rintaan viilsi, sen kirkon kellojen pakkoa en koskaan ma k?rsi? voinut, sen varjohon ?itini vietihin, siell' itku ja ilve on soinut. Ma kirkkoa v?ltin ja yksin j?in ja luotin luontoni voimaan, ma kuljin kujassa pystyp?in ja siksi ne ty?t?ni soimaa. Ne tulivat ilkkuen m?kkini luo, ne vilkui viekkahin silmin, ne huoneeni haltian vieroittivat, ja ma lauloin inhoni ilmi, en k?ynyt virnujan vieraissa, en kairaa lainannut niilt?, en neuvoa vanhoilta pyyt?nyt, siks kateina katseet kiilt??. Ma sent??n iloa isosin ja neitsytlempe? janoilin, vaan vieras siell' olin aina, en istunut penkiss? parjaajain, m? Luojaani luonnon templist? hain, sen katto ei ikeen? paina... Siell' yksin astelin, aattelin: miks p??t?ni valheilla vaivaan, on maailma suuri ja suunnaton ja paistaa se siell?kin aurinko yli suuren, sinisen taivaan. Maan raossa lep?? lempeimm?t, ja tyhj?lt? tupani n?ytt??, kaks k?tt? on mulla ja kannel my?s, niit' tahdon ma taidossa k?ytt??; ei mull' ole naista, ma yksin oon, ma viluista vuodetta kaihdan, vaan myyr?ksi Luoja ei luonut mua, ma kontuni tultahan vaihdan. Suven seuduille henkeni liitelee ja voimani kuluu t??ll?, kun viidat rannoilla vihannoi, ja muuttolintujen siivet soi, soi kutsuen kuistini p??ll?, ma l?hden pois ja ma hiljaa k?yn, en tied?, kuljenko kunne, mun jalkani j?lki? etsit??n, vaan tiet?ni kukaan ei tunne.

Oli tuskin viikkoja vierinyt, kun soi mun ?itini kellot, taas l?ksin avaraan maailmaan, j?i armahat ahot ja pellot. Olin vapaa n?in, olin nuori my?s ja viitat tiell' oli tarkat, min? kultasin sauvani kirjatun p??n, lens aatos m??r?tt? valloillaan, mua ootti nyt kulta ja kunnia vaan ja kuohuvat, t?ydet sarkat. N?in el?m?nvirran vilin?? p?in min? sousin ristin ja rastin, en n?hnyt murheen varjoa, joka seurasi haudalta asti...

Tuli vastaani kulkeva neitonen, Tien-Taaria, mieron kukka, k?vi py?re?t lantehet laineissaan, sinitummana heiskui tukka, h?n paljain jaloin hyppeli, ja helmat ryysyin? riippui, mesim?tt?ill? rintojen hylly?v?in tinatiukuset nauhoissa viippui. Ma mustan ruusuni, ruusuni n?in, mun ruusuni kaunihin, kukan, lumivalkeat, loistavat hampaat n?in, n?in silmiss? v?lkkeen hurjan. Ja maantien sannalla kaarestain h?n punaista huivia huiski, h?n katseli silmihin sirkuttain ja kuumia iloja kuiski, h?n h?m?r?? laulua hyr?ili: hai, dussa, dussa medaari, mit dschau, mit dschau, hai, dingeli, dei, niin musta on taivaankaari! Ma hurjia silmi? suutelin, me juoksimme mets?n rintaan ja ma lauloin: "nyt olet prinsessain, sun seikkailusaaresta kotiin hain, ei meill' ole onnen hintaa. Ja katsos, Taaria, Taariasein, me k?ymme kuin auringosta, nyt kullan helin?n kuulla saat mun sauvani ontelosta, sun yllesi s?teripalttinat puen, ma leilini viinill? t?yt?n, salak?tk?ni sulle ma paljastan ja mets?iset linnani n?yt?n, katinkultaiset kaikki sen tornit on ja akkunat kullasta kuutamon, siell' loistaa morsiusvuode, kun vihre??n kuherruskammioon me hiivimme h?it?mme juoden, siell? nukkua saamme me soitantoon kuin onni ois meid?n juuri, mit dschai, mitdschai, mun Taariasein, se maailma on niin suuri!"

Me teimme mets?h?n valkean, miss' suitsui l?mp?inen hiili, y?perhot tulehen lenteli, ja lauloi kehr?j?lintu. Nyt alkoi Taaria tarinan ja petos ??ness? piili: "Mua lehtolapseksi kutsutaan, vaan itse tied?n ma toisin, -- jos oman ?itini l?yt?isin, niin neiti ylh?inen oisin, ois mulla vaunut ja huvipurret, ois ratsut, marmorisoimet, ois kultakeng?t ja helminauhat ja h?yhenpatjat ja silkkiloimet, ei rikkautta ois moista. Vaan ?itipuoleni, hylkyvaimo jo lasna ry?sti mun koista, kun nukkui huoleton hoitaja ja nurmell' yksin ma telmin, ma juoksin perhoja pyyt?en, soi kultaketjut mun kaulassain, vy? v?lkkyi helkkyvin helmin. Sen puiston muistan ma viel?kin, siell' leyhyi tuuheat tammet, n?in valkojoutsenet ruovikossa ja kultakalaiset lammet. Ma muistan ruskean vaimon my?s, h?n valkoperhosen antoi, ma muistan sormet ne suoniset, kun mets??n kauvas h?n kantoi. H?n juoksi siltaa, ma kuulin solskeen, n?in virran kuohuvan, vuolaan, taas m?et m?tkyi, h?n katsoi taakseen ja ry?mi matalaan luolaan; siell' kiehui tulella kattilat, ja ilmat iskiv?t tulta, ne vei mun kultaiset ketjuni ja mekon riisui ne multa. Sain sitte kasvaa kuin Tuhkimus, ma armaan ?itini unohdin, kun markkinoita ma kiersin ain ja suurta harppua kantaa sain, ma kuljin kylmill? pihoilla ja soitin sortuvin voimin, ja j??tyi poskilla kyyneleet, kun loast' almuja poimin. Ma itkin vierailla vuoteilla ja pelko uneni poisti, ?in ?iti nurkassa askaroi ja kaulaan ketjuja palmikoi, kuin kulta kuussa ne loisti. Kun kerran juopuen nukkui muut, kuin varas hiljaa ma nurkkaan hiivin ja vanhan lippaan ma aukaisin, n?in helmet helj?t ja k??dyt hienot ja soljen sis?st? kuva v?lkkyi, n?in ?idin kasvot niin hell?n vienot, ne mulle hymyili l?pi muiston: nyt muistin silm?ns? suuret, kirkkaat, n?in ison linnan ja nostosillan, n?in kultakalat ja joutsenet ja vanhan, tuuhean puiston. Sen soljen k?tkin ma povehein ja sinne usein ma k?den vein. Kun aamu-atriaa sitte sy?tiin ja yli kattilan kumarruin, niin armaan aarteeni paljastin; mua vitsoin kasvoihin ly?tiin, ma maassa manaten kirkasin kuin kirkuu kuollessa j?n?n lapset, vaan sitten olin kuin mykk? y? ja istuin hajalla hapset. Kaks pitk?? p?iv?? ma istuin n?in ja y?ni itkien vietin, soi hell? ??ni mun unestain, kuin ?iti kutsuisi luoksi; taas soitin harppua kujissa ja pakoretke? mietin. Kun tuli syksy ja synk?t y?t, ma hiivin ylitse nukkuvain ja pitkin vuoria juoksin, ma yh? kauvemmas juoksin pois kuin mets?n peikot mua sy?neet ois."

Nyt valtateill? taivaltain ma kuljin Taarian kanssa, ma p?ivin kartoin kutsujaan, ?in etsin ilojansa. Ja aamun maille matka vei, ja mets?t taakse j?iv?t, h?n kiersi salakisoihin ja viipyi poissa p?iv?t, h?n tuli taas kuin h?m?r? niin hiljaa sek? salaa, h?n tuli niinkuin katuja, ml rikospaikkaan palaa.

"En usko, Taaria, taikojas, et yrtti? p?iv?ll? poimi, sin? valheen vaeltava sisko oot ja sulla on joutava toimi. S? oot niin viekas, vallaton ja kulkus tuskin puhdas on, s? oot niin helynheikko; kun mua huima huutelit, ehk' ensin toista suutelit, s? olet pieni peikko; ma p?ivin usein elkees n??n, on silm?s silloin h?ijyt, et koskaan k?y s? kirkossa ja rauhaani s? v?ijyt. S? mets?n ilveskissa oot ja k?yr?t kyntes peit?t, s? miesten mielt? kiihoitat ja lemmen juomaa kelt?t. Sun sieluas ma s?ik?hd?n kuin syksyn salat?it?; ma haaveksin ja halailen vain niit? suvi?it?, kun kotimets?n polulla n?in Aune neidon nuoren, h?n pyh?? virtt? lauleli ja itki alla vuoren. H?n oli p?iv?n valkeus ja sinikellonkukka, s? olet k??rmeenlehti vaan ja lemmen hurja tukka, s? veren oot velhotar ja silmiss?si tulta on, se kiehtoo sek? pist??; ja Auneain ma ik?v?in, mun Auneain, mun armastain, vaan lumirinta pulmustain en l?yt?? taida mist??n." --

"Tiehaaran" kievarin sein?t soi, helis' sillat ja akkunapielet, jalanastujien, majanmuuttajien oli aivan rennolla mielet. Tiehaaraan tiet k?vi s?teett?in, sen is?nn?n aina ma nauravan n?in; se mies oli pukarein parhaita vaan, ken ilveill? vilkutti veist? ja kolmesti kannunsa tyhjensi ja saattoi sangolla seist?. Oli tervetullut joutiomies, tuvan oljilla sijaa riitti, oli vieras, tuttu, niin k?tt? ne l?i ja haltia k?ym?st? kiitti. -- Sinne silm?nk??nt?j?t kiert?? sai ja haarikan, kaksi ne saivat, ne loihtivat vatsansa haastelemaan ja seip??t ilmassa seisomaan, tasan niin k?vi velat ja vaivat. Siell? n?htihin seitsem?t ihmehet maan ja nuoralla juoksijat tangoillaan ne renkaita heitti ja kieppej? l?i, ne tulta ja miekkoja nieli, ne taitonsa uhmasta hullaantui, sekasaksaa vongersi kieli. Soi s?kkipillit ja sirmankat, pihanurmella piiparit soitti, s?vel ontui ja vaikka se lankesikin, niin kainalosauvoin se laukkasi taas ja aina se mielen voitti. Ma hullunkurisen el?m?n n?in, se oli niin lysti ja leino, se maantietaiturin korvissa soi kuin maailman kaunein keino, rikas siell' oli joukossa jokainen, kukin kaas tai onnensa nosti, Tiehaaran tynn?rit t?ys' oli kai, Tiehaarassa paistoi omenapuut ja kauniimmin paistoi naisten suut, rovoll' lemmen vihre?n lehden osti ja kauniilla katseella yst?v?n sai. Tiehaarassa maailman kulkeva mies sai olla, menn? ja tulla, jo kaukaa kutsui se poikkeamaan, sen akkunat valkeissa puitteissaan oli kauvan muistossa mulla. Siell' aikani vartta ma vaeltaessain sain onnea viikon verran, siell? Taarian, mustan ruusuni mun, n?in, n?in min? viimeisen herran.

Free books android app tbrJar TBR JAR Read Free books online gutenberg

Login to post a comment!