Read Ebook: Veljekset Romaani by J Rnefelt Arvid

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 3201 lines and 87197 words, and 65 pages

leet armeliaita ja laupeita.

Viimeiseksi, jo h?m?rt?ess?, alettiin myyd? sis?tavaroita: ensin is?n kirjastot ja huonekalut -- se keinutuolikin mattoineen, jossa h?n, piipun savujen keskell?, oli el?m?ns? parhaimmat saarnat sepitt?nyt; -- kulunut kirjoitusp?yt?, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen viheri? verka, t?ynn? naarmuja, jotka olivat syntyneet siit?, ettei pappa malttanut olla ottamatta p?yt?ns? ??reen pienoisia, kun joku t?mm?inen ry?mi h?nen kamariinsa ja nousi pystyyn h?nen tuolinsa varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kielt?? kolistelemasta imupaperi-painimella, repim?st? v?h?nkin mahdollisia papereja tai hakkaamasta ter?v?s?rm?isell? linjaalilla lovia p?yd?n reunaan. P?yt? katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sek? h?yl??mist?, lakeerausta ett? uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, ett? sen hinta nousi vaan 12 markkaan.

Vasta salin huonekaluja my?t?ess? ehti mamma talousaskareiltansa huutokaupan pitoa l?hemmin seuraamaan. Kun pojat h?nelle osoittivat mit? jo oli my?ty, -- kun h?n n?ki sekamelskan pihalla ja aittain tyhjennyksen, n?ki omat vuosikausien ker?ykset, onnentoivotuskortit, kirjesalkut, pikkulasten keng?t, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin, h??hameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan kynttil?kruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat s??lim?tt?m?ll? k?dell? vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyill? varustetuista kirstuista, joissa n?m? tavarat olivat vuosikausia j?rjestyksess? maanneet, -- vavahti h?nen k?tens?, jolla h?n piteli Uunon k?dest?. Mutta h?n ei sanonut mit??n. Johannes luetteli h?nelle myym?hintoja. H?nest? olivat useat niin alhaiset, ett? h?n vaikeni vaan sent?hden ett? sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. H?n katsoi pois tavaroista, niiden yli, mets??n p?in ja kyyneleet t?yttiv?t h?nen silm?ns?.

Ihan viime hetkess? sai ?iti tiet??, ett? kaikkein rakkaimpia tavaroita saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja ett? paras oli k??nty? semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman yst?v?n puoleen, joka h?nen puolestaan ja h?nelle huutaisi halutut esineet. Niin oli sitten tehtykin.

Kun ilta oli tullut ja vieraat jo l?hteneet, istui ?iti n?in pid?tettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskell? ruokasalissa, kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon k??rityll? nen?liinalla pyyhkien kyyneleit?, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennytt? nen??. H?nen tukkansa oli p?iv?n kuluessa joutunut v?h?n ep?j?rjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui p??laelta yli posken ja kiersi leuvan alle. H?nen silm?ns? vilkkuivat toisesta esineest? toiseen, v?liin pys?htyiv?t, v?liin k??ntyi p?? ?kki? aivankuin muistaessa jotakin. H?nen ajatuksensa harhailivat n?in sanattomina p?iv?n tapauksissa ja h?nen mieleens? muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.

He pojat olivat h?nen ymp?rill??n ja ?iti? n?hdess? heid?n suurin huolensa siirtyi myydyist? tavaroista ja h?vitetyst? kodosta siihen, ett? -- ?iti itki.

Gabriel toi sis?lle kynttil?n. Ei se ollut yht??n h?nen tapaistansa, ja h?n itse v?h?n h?pesikin t?t? huolenpit?v?isyytt?ns?, ja oli sent?hden sihist?vin??n jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttil?n pelastetun, nyt alastoman korup?yd?n lakeeratulle pinnalle.

-- Ei, ei, sammuttakaa kynttil?; n?in on parempi, -- sanoi ?iti jonkun ajan kuluttua her?ten ajutuksistaan ja j?lleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mit??n. Kynttil?valon j?lkeen n?ytti huone pilkkopime?lt?, mutta kun silm? alkoi tottua, tulivat esineet v?hitellen yh? selvempin? esille. Pime??n olikin jo tullut uutta valoa kuusta.

-- Mutta eik? voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? -- sanoi viel? lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.

-- He, -- naurahti siihen Gabriel.

-- Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa palkkaa? -- selitti Uuno.

Kukaan ei vastannut mit??n.

-- Mamma, mamma, -- alkoi h?n taas her?tell? ?iti? h?nen ajatuksistaan. -- Eik? voisi? Sano nyt mamma, eik? voisi?

-- Mit?, lapseni? -- sanoi ?iti hajamielisen?, irrottaen hetkeksi p??ns? k?dest?, johon oli sit? nojannut.

-- Eik? me voida joskus ostaa takasin niit? tavaroita, niit? mamman kirstuja? Mit?? Voidaanko?

-- Ah, lapsi, j?t? minut hetkeksikin rauhaan.

Ja h?n painoi p??n takasin k?tt? vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. H?nen kasvonsa n?kyiv?t jotenkin selv??n kuutamovalossa. Kyyneleet vieriv?t j?lleen h?nen poskiansa my?ten.

Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua h?n lyykistyi jonnekin l?helle lattiata ja sielt? alkoi kuulua h?nen sihisev?? hengityst??n. H?n nukkui.

Gabrielin puolelta ei kuulunut my?sk??n mit??n. H?n oli pannut molemmat k?sivartensa p?yd?lle, jonka ??ress? h?n istui, painanut p??ns? mukavasti niiden p??lle ja oli ihan hiljaa, silloin t?ll?in vaan vet?isten yht?kki? henkeens? ja kavahtaen valveille. Luultavasti h?n h?pesi, ett? h?nt? nukutti t?mm?isen? surun ja onnettomuuden hetken?, ja h?n teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta luontonsa puolesta h?n ei ollut altis millek??n tunnelmille, niinkuin Johannes ja Henrik.

Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ymp?rill? olivat et?iset, liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. L?himp?n? kuuta, ??rimm?isess? kaukaisuudessa, oli hienot, l?pitsens? valaistut, kellert?v?n valkoset h?yhenutuset, pitkin?, ulospist?vin? niemekkein? vaakasuorasti poisp?in kuusta. Sitten oli kellert?v?mpi? ja kokonaisempia muotopilvi?, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilvi?, jotka n?yttiv?t olevan l?hell?, ihan tuossa edess?, kun joku palanen niist? erkani ja joltakin syrj?lt? kirkastui. T?hdet siristiv?t vaan heikosti voimakkaan kuuvalon rinnalla tumman sinisell? taivaalla.

Haavanlehtik??n ei v?r?ht?nyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.

Ja kun Henrik katsoi sinne yl?s, sinne liikkumattomien h?yhenpilvien et?isyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi h?ness? ajatus: ei siell? ole mit??n muuttunut, ei ole mit??n rikottu, ei mit??n h?vitetty, ei mit??n muistoja herjattu, kaikki on entisell??n, kaikki tallessa, tallessa is?, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kes? ja p??skyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotiel?m?. Niin valtaavasti tuli t?m? ajatus h?neen, ett? h?n yht?kki? k??nsi silm?ns? alas taivaan laelta iloisena ?itiin, ja odotti, -- h?nest? n?ytti, -- ett? ?idin olisi pit?nyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riitt?? jo itkut, menn??n k?velem??n tielle ja katsomaan kuutamoa, sill? onhan kaikki tallella." Mutta ?iti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi sis?lle, ahtautuen ep?j?rjestyksess? seisovien huonekalujen v?litse permannolle. Lakeeratun p?yd?n jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinert?v?n? ja teki surullisen, ik?v?n rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti mill? sanoilla h?n olisi ?idille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin h?n oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettim?tt?, mutta ei l?yt?nyt sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yh? vaikeammalta keksi? mill? tavalla sanoisi, ja vihdoin, mit? enemm?n h?n ajatteli, kokonaan mahdottomalta. Mutta itse h?n j?lleen alkoi katsella yl?s ja h?nelle selvenemist??u selveni, ett? h?nen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eik? vaan joku hetken tunnelma. Se oli siin? ajatuksessa, ett? tuo sama kuu kumotti juuri t?h?n aikaan yli suuren, avaran maailman, n?ki tuhansia muita taloja, kyli?, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen lomitse sis?lle, ja ett? olihan samallaista monessa muussakin talossa, -- mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena, salaper?isesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mit? kuu nyt n?ki heid?n pienen pappilan-ikkunansa l?pi, tuossa kun se surullisesti hipasi lakeerattua p?yd?n jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siit? kaikesta, mit? se tuolta ylh??lt? juuri t?ll? samalla haavaa n?ki muualla, ja senvuoksi my?skin kaikki se, mik? oli heille t?n?p?iv?n? tapahtunut ja n?ytti niin t?rke?lt? ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siit? suuresta, mik? yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku n?kym?t?n, joka t?t? kaikkea yhtaikaa n?kee, -- semmoinen oli olemassa yht? varmaan kuin tuo kuu, -- joka ei ollenkaan muutu eik? v?hene eik? kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mit? tapahtuisi. T?t? juuri oli Henrikist? ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pit?nyt saada ?iti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehk? h?n saattoi kiertoteitse selitt??. H?n aikoi nyt sanoa n?in: "minusta n?ytt?? ett? oikeastaan el?m? on jossain tuolla p?in , ja siis meid?n ei oikeastaan tarvitse nyt surra." Mutta n?m? sanat eiv?t sent??n ilmaisseet sit?, mit? h?n tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli t?mm?inen: "tuollap?in on kaikki hienous" --, ei: pit?isi sanoa "ymm?rrys", siis: "tuollap?in on kaikki ymm?rrys" -- tai viel? paremmin: "tuollap?in on se, mik? meit? ymm?rt??;" voisi my?skin sanoa: "ne, jotka meit? ymm?rt?v?t" ja siten viitata siihen, ett? siell?h?n on pappakin ja sisarvainaja. Mutta t?m? lis?ajatus, ett? is? ja sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista t?h?n heid?n pieneen huoneeseensa, h?mmensi Henrikilt? itselt??nkin alkuper?isen ajatuksen, joka oli siin?, ett? he ja kaikki heid?n tapauksensa ja kotisuhteensa olivat vaan pienen pieni osa siit? suuresta el?m?st?, joka yhtaikaa eli, ja joka sis?lsi ja talletti kaikki eik? antanut mink??n hukkua. Ja Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea t?t? sanoihin: "Tuolla on kaikki se hieno, joka meit? ymm?rt?? -- -- min? tarkoitan: j?tet??n vaan t?m? pappila, -- muutetaan vaan pois t??lt?, yh? kauemmas ja yh? ylemm?s, ja vihdoin tuonne! -- Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka k??nteliv?t meid?n tyynyj?mme ja arvailivat romun hintaa, ne j??k??t t?h?n el?m??n, j??k??t sy?m??n l?ski?ns? ja kuorimaan perunoitansa"... -- Mutta t?m? ajatus meni viel? enemm?n harhaan. Tyynen rauhan sijaan Henrik tunsi sen mukana p?invastoin alkavansa yht?kki? vihasta kuohua. Ja sitten h?n ei en?? ollenkaan voinut keksi? mit??n sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti n?k?tunnelman. Yht?kki? Henrik ik??nkuin kadotti itselt??nkin oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu ?itiins?, joka tahtoo h?nt? vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota kuutamotunnelmaa, joka oli h?nt? lohduttanut, haki muistista, kun ei sit? en?? ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen j?lleen l?yt?neens?. Vaikka h?n ei voisi koskaan sit? sanoilla ilmaista, h?n kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja h?n p??tti itsekseen n?in: on v?h?n vaarallista koettaa sit? sanoihin pukea.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

H?nen n?in miettiess? Johannes, joka oli istunut sis??n p?in, selin akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta, nousi yht?kki? yl?s, ja v?h?n juhlallisesti, nyyk?ytt?en p??t??n omien sanojensa vahvistukseksi, sanoi:

-- Min? rupean papiksi!

Kumma oli se vaikutus, mink? n?m? hiljaisella ??nell?, sekasorron keskell? lausutut sanat tekiv?t Henrikiin ja ?itiin. Molemmat he ihan hytk?htiv?t. Mutta Johannes lis?si viel?:

-- Niin, se on p??tetty.

Hyv??n aikaan ei ?iti puhunut mit??n, vaan odotti ett? Johannes olisi selitt?nyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut puheena, semmoista ei kukaan heist? koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Is? oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteiss??n. H?n oli k?yhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana ollessaan ottanut iloista osaa toveriel?m??n, oli ollut kuuluisa tenori laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut, kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yht?kki? k??ntynyt sis??np?in. H?nen huolettomat ilop?iv?ns? olivat nimitt?in p??ttyneet siihen, ett? h?n aivan mielett?miin asti rakastui ylh?iseen, vapaudessa kasvatettuun p??kaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa k??ntymiseen. He olivat molemmat saaneet jonkinlaisen "her?tyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin iloinen tenori erosi nyt yht?kki? kaikista laulukunnista ja tovereista ja kummastutti maailman uutisella, ett? rupeaa papiksi. Nuori morsian puolestaan -- viel? suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, -- oli valmis ikuisiksi j?tt?m??n kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja h?nelle ihan vieraaseen maalaisel?m??n. Sukulaisten varoitukset eiv?t auttaneet mit??n. Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heid?n pappilansa piipusta, luminietosten keskelt?, tyynen? talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli p??tetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heid?n sitten p??sty? vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista puutetta viel? niin paljon, ett?, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eiv?t he sit? olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heid?n el?m?ns? vuosien ja vuosikymmenien kuluessa t?m?n pappilan kotoisissa suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niist? luonnollisista, yh? enenevist? iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsens? ik??nkuin pakoitetuiksi tyytym??n, l?yt?nyt v?hitellen hiljaisen rauhan. Ja sit? olisi todella paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun p?iv?npaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinist? taivaanlakea kohden liikkuvaan savupatsaaseen. Heid?n v?lill?ns? oli aina ollut jotain sanatonta ymm?rryst?, josta eiv?t lapset t?ysik?isiksi tultuaankaan p??sseet oikein perille. Siin? ei ollut uskonnollisuudella tekemist?. ?iti ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja is? puolestaan, vaikka oli mit? ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyytt? ja rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mik? koski uskonnollisia kysymyksi?, hyvin suvaitsevainen; muun muassa h?n oli kerran Johannekselle selitt?nyt pelk?ksi ihmisheikkoudeksi sen, ett? oli olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin h?n, eik? sanonut pit?v?ns? pappeuttaan min??n Jumalan s??t?m?n? luonnollisena olotilana. T?m? h?nen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan v?kisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengess?, ominaistuneissa, syd?mmellisiss? kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heit? rehellisiksi, luotettaviksi ja s??liviksi toisiansa kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mik? heilt? vaadittiin, oli k?sien yhteenpaneminen ennen p?iv?llist? ja sen j?lkeen. Kirkossa he tosin my?skin k?viv?t, mutta enemm?n vaan silloin kuin heist? ja mammasta n?ytti, ett? papan olisi lystimpi, jos h?n saarnansa aikana n?ki heid?tkin siell?.

Kun sent?hden Johannes nyt yht?kki? nousi seisaallensa ja sanoi: min? rupean papiksi, h?mm?stytti t?m? Henriki? ja ?iti? ennenkaikkea siit? syyst?, ett? se oli niinkuin h?n olisi yht?kki? ruvennut puhumaan Jumalasta, josta he eiv?t koskaan ??neen puhuneet. Mutta heti ensi h?mm?styksen j?lkeen, n?m?t sanat avasivat heille Johanneksen syd?mmen selko sel?lleen, ja he olivat niinkuin ??rett?m?n aukon edess?, jonne oli pime? katsoa vaan siksi, ett? se oli niin syv? ja rajaton.

Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. H?ness? oli selv??n n?kyviss? niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi h?nen k?yt?ksest??n, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niist? kirjoista, joita h?n luki, p??tt??, ett? h?n tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti, milloin taas h?n kulki silm?t rypistyksiss?, oli hyvin jyrkk? sek? itse?ns? ett? muita kohtaan ja k?ytti sanoja, jotka selv??n ilmaisivat, ett? h?n vaati uskomista johonkin ankaraan k?skij??n taivaassa. Nuo sanat: "min? rupean papiksi", ne nyt yhdell? kertaa ilmaisivat, ett? h?n todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen varman k?sityksen jumalasta. Ne ilmaisivat viel?, ett? h?n nyt tunnusti itsens? vaan j?lkim?iseksi ja ett? se ilonen, huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei en?? ollut h?n. Juuri t?n? iltana, t?ss? huoneessa, kun ?iti toivottomasti itki eik? pit?nyt mit??n lohdutusta mahdollisena, oli h?n siis asettanut koko oman el?m?ns? vaa'alle, punninnut kaikki, mit? siell? oli t?rkeint?, tehd?kseen yhdess? hetkess? p??t?ksens?. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin h?n saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.

Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun h?n oli lis?nnyt: "niin, se on p??tetty", loisti h?n tyytyv?isyydest?, niinkuin kestetyn tuskallisen leikkauksen j?lkeen. H?n seisoi siin? niinkuin sankari, joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, -- antanut itsens? voiton hinnaksi. ?iti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani yht?kki? k?tens? h?nen olalleen ja purskahti hillitt?m??n itkuun, ihan toisellaiseen kuin ?sken, itkiess??n myytyj? huonekaluja. Heill? ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sent?hden oli ?idin kosketuksessa -- se tuli k?mpel?sti ja niinkuin liian ?killisesti -- jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta viel?kin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heid?n edess?ns? sin? silm?nr?p?yksen? h??m?itti uudet el?m?n mahdollisuudet ja uudet toivot.

Niin oli sitten k?ynytkin, ett? Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa vuodessa h?n oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pit?j??n, ja puolen vuoden per?st? sielt? kuului, ett? h?n oli mennyt kihloihin er??n pohjalaisen neidin, Alina B?ckin kanssa, joka oli naapuripit?j?n vallesmannin tyt?r. Johannes p??si pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yh? vaan pohjanmaalle, v?h?n vaan etel?mm?ksi ensim?ist? paikkaa. Kun h??t olivat vietetyt, muutti ?iti Johanneksen luo, eletty??n siihen asti siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.

Henrik ja muut veljet eiv?t olleet tavanneet Johannesta siit? saakka kuin t?m? oli l?htenyt pohjoiseen p?in, mennyt naimisiin ja perustanut siell? kodin, siis l?hes nelj??n vuoteen.

Mutta nyt t?n? kev?nn? olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa lukukauden loputtua Helsingiss? ja l?hte? yhdess? pohjanmaalle Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut n?hnyt viiteen vuoteen.

II LUKU.

?sken viel? he juoksivat kaikki nelj?, huristaen kuin peltopyyt, piham?elt? alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon oikusta he olivat p??lliseksi joutuneet jokainen mit? vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, -- joka heist? enin Savon mets?isi? m?ki? ja vilppaita vesi? rakasti; Gabriel Turkuun konetehtaaseen, -- joka ei malttanut kahta viikkoa pysy? naapuripit?j?ss? serkkujen luona, vaan jo ik?v?i kotikujia, tallia ja punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, -- joka vasta ik??n viel? oli veljien kurin- ja k?skynalainen, ja Henrik Helsinkiin rikkiammuttujen kivim?hk?leiden, alituisesti pauhaavan meren ja kallios?rkkien ??reen, issikan, h?nen tytt?rens? skaalojen ja punatukkaisen Hilman seuraan.

Jos ei olisi ollut sit? el?hytt?v?? toivoa ja p??m??r??, ett? kerran sit? viel? j?lleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikist? tuntunut h?nen el?m?ns? olot, semmoisiksi kuin ne olivat muodostuneet, jotenkin ep?toivoisilta.

Omituisessa ristiriidassa h?n oli el?nyt n?m? viisi vuotta. Ei h?n mitenk??n voinut p??tt?? miksi h?n oli tuleva. T?m? kysymys, josta kaikki muut n?yttiv?t niin helposti selviytyv?n, tuntui h?nest? ihan mahdottomalta ratkaista. Ja sit? mahdottomammalta mit? totisemmin h?n sit? ajatteli. Usein h?n iloisena hetken? toverien seurassa ja heid?n puheittensa vaikutuksesta oli jo p??tt?vin??n, mutta yksin?isyyteen p??sty? ilmestyi ihan odottamattomia vastasyit?, jotka kumosivat p??t?ksen.

H?n oli alkanut filosofialla ja arvellut, ett? samalla kuin h?n lukee sit? omasta sis?llisest? halustaan sattuu niin onnellisesti, ett? er??n kirjam??r?n luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten tarvitsee lukea vaan muutamia lis?aineita saadakseen filosofian kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus henkens? el?tt?miseen monella eri tavalla. N?in h?n luuli ajatuksissaan ratkaisseensa tuon vaikean "leip?kysymyksen". Alan valitseminen leip?kysymyksen perustuksella tuntui nimitt?in h?nest? ep?rehelliselt?, mutta eih?n ollut h?nen syyns?, ett? nyt filosofia, jota h?n luuli rakastavansa enemm?n kuin mit??n muita tieteit?, samalla valmisti h?nelle tilaisuuden henkens? el?tt?miseen.

Niinp? h?n siis alkoi filosofian historialla:

Siell? oli ensin puhe siit?, mit? vanhat tietoviisaat pitiv?t alkuaineena, -- mik? piti vett?, mik? tulta, mik? mit?kin. Henrik ymm?rsi hyvin, ett? kysymys oikeastaan oli kaiken alkuper?st?, s.o. jumalasta, ja h?nt? heti syk?hytti ajatus, ett? filosofia siis oli oikeastaan tutkistelu siit?, mit? jumala on, jumala ja ihmisel?m?. Niin ett? ensi rivit luettuaan h?n tuli ihan haltioihinsa. "Jos min? saan valita teht?v?ksi tutkia n?it? asioita ja el?? siit?, niin voinko mit??n parempaa toivoa. En. Min? olen siin? l?yt?nyt el?m?ni. Minulla on tekemist? t?ss? maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on tarmoa loppumattomasti." N?in ajatteli Henrik ja t?ss? ensi huumauksessa h?n kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti mill? innolla h?n oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sek? mainitsi my?skin, ett? h?n maisteriksi p??sty??n antautuu luultavasti opettaja-uralle.

T?m?n h?n kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sill? kokonaisen vuoden h?n oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen v?lill? voimatta tehd? mit??n tili? aikeistansa.

Mutta t?m? kaikki oli vaan ensi innostusta.

Kuumeentapaisella kiireell? oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen menoa, lukea hotkaissut filosofian historian p??piirteet. Erikoisuuksiin h?n ei voinut vajota, sill? h?nen palava mielenkiintonsa yh? piti esill? p??kysymyst?: mit? on jumala ja mit? el?m?? H?n vaan riensi eteenp?in vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pys?htyi Kantiin.

Kant vastasi h?nen kysymyksiins?, ett? on ihan mahdotonta mit??n tiet?? jumalasta, ja todisti ett? se on mahdotonta. Ja Henrik ymm?rsi t?m?n todistuksen niin selv?sti, ettei h?n voinut lukea eteenp?in. "Mit? varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mit??n tiet?? siit?, mit? jumala ja mit? ihmisel?m? ovat?" Ne sivukysymykset hyveist? ynn? muista eiv?t huvittaneet h?nt? p??kysymyksen rinnalla.

Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian probleemi, ett? oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi n?ytti nyt ihan v?h?p?t?iselt? asialta, muutaman kuukauden ty?lt?.

Mutta kun h?n ryhtyi t?h?n ty?h?n ja alotti j?lleen alusta, pannakseen mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti h?n heti sek? mielenkiintonsa ett? lukuhalunsa. Yht?kki? rupesi leip?kysymys j?lleen kummittelemaan ja vaivaamaan. T?m? ty? alkoi h?nest? n?ytt?? ep?rehelliselt?, koska sen tarkoitus silminn?ht?v?sti ei en?? ollut muu kuin maisteritutkinnon suorittaminen.

Seuraavana vuonna h?n, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei l?yt?nyt siit? mit??n vastausta sen lis?ksi, mink? h?n jo p??kysymykseens? n?hden oli ennen uskonnosta tiennyt. Se oli sit? samaa, mit? pappa oli joka sunnuntai saarnannut ja pit?nyt kansan vuoksi v?ltt?m?tt?m?n?, vaikkei omille pojilleen tahtonut "tyrkytt??". Ei Henrikin juolahtanut mieleenk??n, ett? se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli saarnannut, olisi ollut miss??n yhteydess? h?nen sis?llisen kysymyksens? kanssa. H?n oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan n?hd?kseen oliko siin? jotain enemp?? kuin papan saarnoissa kansalle. Ja h?n n?ki aivan pian, ettei ollut. H?n p??tti, ett? kaikki on niinkuin olla pit??: teologia on l?hdetiede papeille, joiden t?ytyy opettaa kansaa. Ja h?n pani sill? teologiset kirjat kiinni; niill? ei ollut mit??n yhteytt? h?nen sis?llisen kysymyksens? kanssa.

Mutta n?iss? tutkistelemisissa ja ep?ilyksiss? oli mennyt taas yksi vuosi. Se meni yh? viel? filosofian kontolla, sill? olihan teologiakin v?h?n sinnep?in. Leip?kysymys vaan sukelsi esiin entist? uhkaavampana: kaksi vuotta olet sin? antanut menn? omiin mietteihisi, etk? ole tullut hituistakaan l?hemm?ksi Minua! -- Toisinaan t?m? ajatus ihan vapisutti. Sen edess? seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edess?. Uskallatko el?? ja ajatella Minun ohitseni!

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet