Read Ebook: Kyläkertomuksia by Garborg Arne Canth Minna Translator

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 466 lines and 46087 words, and 10 pages

H?n huomasi, ett? Alfhild kirkkotiell? katsoi h?nen j?lkeens?. Er??n? sunnuntaina asettivat he niin, ett? tapasivat toisiaan hautausmaalla.

Hyv??p?iv?? -- hyv??p?iv??. Kaunis ilma -- hyvin kaunis. Eritt?in ihanaa pelloilla ja niityill? -- niin, oikein ihanaa. Hegglidiss? oli t?n? vuonna niin kaunista, ett'ei sen vertaa koko pit?j??ss?. -- Vai niin. -- Talo suureni vuosi vuodelta ja antoi hyv?? satoa; ja Leivin omaksi se tulisi, tietysti. -- Seh?n oli hyv?. -- Tytt? punastui ja siit? ?sbj?rn sai rohkeutta. -- "H?n on nyt l?htenyt Amerikaan, tahtoo n?hd? maailmaa ja oppia ihmisten tapoja, sek? ansaita rahoja; sill? Leiv aikoi p??st? eteenp?in, n?ettek?s". H?n vilkaisi tytt??n, joka seisoi selin ja katsoi yl?s m?elle. ?sbj?rn siirtyi hiukan, voidakseen katsoa h?nt? kasvoihin sivultap?in. "Mutta useat arvelevat", lausui h?n, "ett? tuo Amerikaan l?ht? tuli niin ?kki? -- ja kyll? siin? mahtaa jotain ollakin. Itse h?n ei siit? mit??n puhunut; mutta kullakin on omat ajatuksensa. -- Lieneek?h?n ket??n, joka tuosta jotain tiet?isi?"

Alfhild oli punainen ja l?mmin ja verrattoman kaunis. "Saatat sanoa h?nelle terveisi?, kun kirjoitat", sanoi h?n, ja l?ksi, ik??nkuin tukehtuen omiin sanoihinsa. "Jumalan kiitos", ajatteli ?sbj?rn, "n?ytt??h?n asiat olevan selvill? nuorten v?lill?".

Parin kuukauden kuluttua sai h?n kirjeen Leivilt?. H?n kirjoitti kaikenlaista; h?nelle oli luonnistanut hyvin ja raikkaalla mielell? h?n oli. Viimeisen? siin? oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen kummastellut. Tiesitk? mit??n Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse on niist? puhunut, niin saat luvan toimittaa h?net pit?j??st? pois. Sill? ne ovat viel? salassa pidett?v?t. Mutta Alfhildille l?hett?isin mielell?ni terveisi?: luulen, ett'ei h?nen tarvitse katua." Sen kirjeen onnistui ?sbj?rn pist?m??n Alfhildille k?teen er??n? sunnuntaina kirkossa. H?n n?ki, ett? tytt? tuli siit? iloiseksi. Seuraavana pyh?n? sai h?n kirjeen takaisin, ja sis?ss? oli pieni lappu "Kunnialliselle nuorelle miehelle Leiv ?sbj?rninpoika Hegglidille Amerikassa". Senj?lkeen kulki heid?n v?lill??n useinkin pieni? kirjelappuja, ja vanha ?sbj?rn menetteli niin siev?sti, ett'ei niist? kukaan vihi? saanut.

Alfhild oli kummallisessa mielentilassa. H?n ei saanut ajatuksiaan Leivist?; rakkaus h?nt? sitoi loihtuvoimalla. Mutta v?list? oli h?n synk?ll? mielell? ja surullinen, h?nen iloisuutensa oli ik??nkuin sammunut. Harvoin h?n nuorten seurassa oli, ja jos h?n tuli, ei h?n hetik??n ollut niinkuin ennen. Ihmiset sit? kummastelivat; mutta oikeata syyt? ei kukaan hoksannut. Alfhild heid?n mielest??n oli siksi arvossa pidetyn miehen tyt?r, ett'ei h?n toki semmoista ajattelisi, kuin Leivi?.

Jonkun aikaa sen j?ljest? kun Leiv oli matkustanut, sai Alfhild kirjeen Bj?rn Haugstadilta. H?n oli huomannut, kuinka Alfhild oli muuttunut ja tahtoi tiet?? syyt? siihen. H?n arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin vieraasti h?nt? kohdellut ja Alfhildin tuli tiet??, ett? Bj?rn puolestaan oli luottanut h?neen ja ett? h?n siis tekisi suuren v??ryyden, jos h?net petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Min? olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mielt?. Olen pahoillani siit?, ett? sinulla on ollut semmoisia aikeita, joista ei mit??n tule, mutta onhan niit? tytt?j? muitakin. El? minuun vihastu vaan unohda minut! Alfhild".

Knut ?sen odotti. Mutta miss? h?n vaan sai tilaisuuden sanoa h?nelle hyv?n sanan, siin? h?n sen teki. "Senlaisten kanssa t?ytyy olla maltillinen", ajatteli Knut. "He niin kauan valitsevat ja hylkiv?t, ett? viimein kauniisti tyytyv?t, jos viel? on j?ljell? joku heit? odottamassa".

Syyspuoleen sai ?sbj?rn toisen kirjeen pojaltaan. Siin? h?n muun muassa kirjoitti:

"Olen t?n? kes?n? tehnyt raskasta ty?t?. Tuskinpa tiesink??n, mit? ty? oli, ennenkuin t?nne tulin. Me olemme laiskoja siell? kotona, emmek? ymm?rr? k?ytt?? aikaa. Mutta t??ll? saa oppia, ett? aika on rahaa ja ett? tulee voimiaan ponnistaa. Sent?hden on t??ll? enemm?n vauhtia ihmisiss? ja enemm?n el?m?? ja enemm?n t??ll? tulee tehdyksi. Kotona on kaikki vuodesta vuoteen ja polvesta polveen samanlaista; joka mies tekee samaa, kuin is? oli tehnyt, eik? keksi koskaan mit??n uutta. Siit? syyst? he saman k?yhyyden kanssa taistelevat. Mutta t??ll? he koettavat keksi? parannuksia. Melkein kaikki k?y koneilla ja jokaikinen seuraa valtiollisia toimia, joista emme siell? kotona mit??n tied?. Kun tulen kotiin, kerron tuosta kaikesta. Opin t??ll? my?skin puhumaan; Amerikassa ei k?y laatuun olla harvasanainen eik? arka.

Yh? selvemmin huomaan, mink?lainen nahjus olin siell? kotona ja kuinka hyvin ansaitsin, ett? pitiv?t minua pilkkanaan. Olin pelkurimainen ja hupsu ja luulin olevani huonompi muita ihmisi?. En voi muuta kuin nauraa sit? ajatellessani. T??ll? saa semmoiset tyhmyydet mielest??n karkoittaa. Ihmiset eiv?t tuonlaisista v?lit?. Olen yht? hyv? kuin joku muukin, niinkauan kuin rehellisen? ja kunniallisena miehen? pysyn, ja vaikka olisin kerj?l?isen lapsi ja maantiell? syntynyt, olisin kuitenkin yht? hyv?, kuin paras aatelismies. Eilen tutustuin er??sen koulumestariin, joka on syntyj??n paroni; tulimme hyviksi yst?viksi, eik? h?nt? kukaan pit?nyt minua parempana. Olen vapaa ja terve, en kumarra ket??n vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki k?y hyvin. Ell'ei Alfhildia olisi, ottaisin sinut luokseni t?nne, enk? palaisi Norjaan milloinkaan. Kun ajattelen, mink?laista siell? oli, ahdistaa niin, ett? tuskin voin hengitt??. Aina, kun t??ll? tapaan Norjasta tulleita ihmisi?, t?ytyy minun nauraa heid?n hulluille tuumilleen. Mutta kun ovat saaneet olla t??ll? jonkun aikaa, tulee heist? kohta ihmisi? -- --

Min? raadan, kuin hevonen ja teen ty?t? kahden miehen voimalla. Palkka on hyv?, s??st?n jotakuinkin ja panen pankkiin. Senkin olen t??ll? oppinut. Ensin kun tulin, ker?sin kirstun pohjalle, niinkuin siell? kotona tehd??n; mutta ihmiset kun sen n?kiv?t, nauroivat ja luulivat minun tulleen hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, saa niist? korkoa ja summa kasvaa vuosi vuodelta. -- Mutta el?minen t??ll? on kallista, eik? rikkauksia niin pian saa kokoon. Kovalla pit??, jos nelj?ss? vuodessa saan sen, mink? tahdon". --

Puoli vuotta senj?lkeen tuli ?sbj?rn'ille taaskin kirje; silloin Leiv oli saanut parempaa ty?t? ja suuremman palkan, josta h?n oli hyv?ll? mielell?. Mutta sitten kului pitk? aika, ett'ei mit??n kirjett? tullut. Ja surullinen se oli ja raskas, jonka ?sbj?rn vihdoin sai. Siin? h?n kirjoitti:

"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan. Siin? meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen verran koossa, ett? alkoi riitt??. Nyt olen taas yht? paljaana, kuin neula ja saan alkaa uudesta taas.

Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Mink?t?hden t?m?n juuri nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat. Ensiksikin t?ytyi minun l?hte? maasta pois, saadakseni sen, jota toivoin; sitten ei siin?k??n ollut tarpeeksi, vaan piti viel? v?h?t ansioni joutua ensimm?isen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui. Nyt saan taas nelj? vuotta tehd? ty?t? ja ties' Jumala, kest??k? terveyteni niin kauan t?t? orjuutta. Ja mit? Alfhild sanoo? En voi h?nelle kirjoittaa nyt; jos h?nt? tapaat, niin kerro h?nelle kaikki, mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen h?nt? saa --"

?sbj?rnin sanottiin kovasti vanhentuneen ... n?in? aikoina. H?nen hiuksensa k?viv?t harmaiksi, selk? k?yristyi. "Mahtaa ik?v?id? poikaansa", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heit? hiukan s??litti tuo vanha mies. Mutta ?sbj?rni? raskaat ajatukset pojan onnettomuuden t?hden vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti. Nek? rahat nyt meniv?t, joita h?n ja h?nen is?ns? v??ryydell? olivat koettaneet ker?t?? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja sill? tavalla, ett? se kaikkian raskaammalta tuntuisi? -- Vanha ?sbj?rn k?rsi paljon n?ist? ajatuksista. H?n olisi tahtonut puhutella Alfhildia, mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli ?sbj?rnin mielest? viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.

Eip? aikaakaan, niin teki Knut ?sen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat vanhukset h?nt? vastaan, ett? h?n rohkeni tulla toisenkin kerran. Alfhild ei siit? ensimm?lt? pit?nyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen, ei h?n ajatellut en?? Leivi? yht? paljon kuin ennen. H?n tunsi itsens? vapaammaksi ja kevyemm?ksi; mielt? ei en?? sanottavasti rasittanut. V?list? h?n saattoi kummastellakin, ett? h?n, joka oli pit?j??n paras tytt?, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mit??n sukua ollut. Onneksi sit? kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian h?n oli alituiseen toisten nuorten seurassa ja yht? iloinen taas kuin ennenkin. Se oli parhaastaan Knut ?senin ansio. Knut oli reipas ja eloisa hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eik? v?kev? kuin Leiv, mutta norea ja vikkel?, vilkas ja terve, hyv? tanssija ja hirmuisen hauska kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild h?nest? jotenkin paljon piti. Nyt h?nen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti sekoittaa pois h?nen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo mielell??n n?hd?, ett? Knut k?vi Dalessa.

Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-?sbj?rn Hegglid, jota niin v?h?n kunnioitettiin, alkoi Alfhildi? h?vett??. Siit? syyst? h?n ?sbj?rni? karttoi. Kun Leivilt? tuli kirjeit?, niin saattoihan Lasse tuoda ne h?nelle. Ei h?n mist??n maailman hinnasta tahtonut antaa ihmisten tiet??, ett? h?n ?sbj?rni? tunsi. Kun vuosi kului, alkoi h?nt? kummastuttaa, ett'ei mit??n kirjett? tullut. Mutta ?sbj?rnilt? ei h?n tahtonut kysy?, ja Lasse niin v?h?n tiesi.

Bj?rn Haugstad tuumaili menn? naimaan jotakuta toista, kun n?ki, ett'ei h?n Alfhildi? saanut. Sanottiin, ett? h?n sit? suri, eik? ilman, ett'ei h?n v?h?n ryyppinyt. Ja kun h?n oli humalassa, puhui h?n Alfhildist? pahaa. H?n oli huikenteleva henttu, johon ei kenenk??n pit?isi luottaa. Mutta kun h?n kertoi, ett? Leiv Hegglidin ja h?nen v?lill??n varmaan oli jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen Alfhildist? toki kukaan uskonut.

Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin l?hd?n j?lkeen, kertoi pit?j??ss? huhu, ett? h?nt? oli vahinko kohdannut, jonka kautta h?n oli menett?nyt paljon rahoja; ep?varmaa oli, milloin h?n saattaisi palata. Ihmiset sille nauroivat ja pitiv?t sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella miehell? onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa viel? vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. H?n k?vi suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti vied? ihmisi? harhaan. Ruvettiinkin taas puhumaan Alfhildist? ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat hyv?? sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat odottaneetkin. Alfhild, se kyll? osasi valita.

Vanhemmat siit? my?skin olivat mieliss??n. Ja kun kaikki pitiv?t asian niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ik?v?ll? ja surulla h?n ajatteli Leivi?, kun oli yksin??n, mutta h?veten silloin, kun toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa h?net. H?n oli hourinut; rakkaus oli tehnyt h?net sokeaksi. Parhaiten h?n viihtyi Knutin seurassa, sill? h?n osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat ajatukset. Mutta ?ill? h?n usein her?si ja itki, kun oli n?hnyt unta Leivist?. Silloin h?n ajatteli: Min? vaan odotan ja katsastelen. Paljon tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin h?n koetti saada asian pois mielest??n.

Mutta ihmiset puhuivat h?nest? ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki varmaa ja p??tetty?. Kerran Knut noin puoli leikill? siihen viittasi ja kysyi, mit? h?n tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eik? osannut vastata mit??n. Knut ahdisti enemm?n ja Alfhild tunsi, ett? nyt tuli tosi eteen. Mutta silloin h?nt? rupesi peloittamaan. Leiv muistui niin el?v?sti mieleen, ett? luuli aivan n?kev?ns? h?nen kalpeat kasvonsa ja kiilt?v?t silm?ns?. "Ei puhuta siit?", rukoili Alfhild. "Ei, ei", sanoi Knut, "ei pidet? kiirett?; sellaisia asioita ei hopussa p??tet?. Mutta saattaisithan sit? ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja v??nteli sormiaan; h?n oli niin levoton, ett'ei pystynyt selv?sti ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sit? aina tuumata.

Puheet Alfhildist? ja Knutista tulivat vanhan ?sbj?rninkin korville. Mutta ei h?n tahtonut niit? uskoa. H?nell? on niin rehelliset silm?t, arveli h?n, eik? silm?t koskaan valhettele. Senp?t?hden h?n ei Leivillek??n mit??n kirjoittanut. Olihan poika paralla kyll?ksi huolta sit?kin paitse. Alfhildi? h?n kuitenkin koetti saada tavata; mutta tytt? h?nt? v?ltti enemm?n kuin ennen.

Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjett? Leivilt?; h?n vakuutti itselleen, ett? Leiv oli h?net unhottanut. Knut k?vi aina v?list? Dalessa, ja oli toisinaan vallattoman iloinen ja hurjap?inen, toisinaan taas hiljainen ja ik??nkuin surullinen. H?n pit?? minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset siit? usein h?nelle mainittelivat, eik? h?nt? ollut vaikea houkutella. Mutta kun leikist? alkoi tosi tulla, vet??ntyi Alfhild pois.

Kev??ll? oli Dalessa pienet pidot; kev?tpanon maistiaiset. Knut oli mukana. Ei Alfhild koskaan ollut n?hnyt h?nt? niin iloisena ja hauskana. H?n pani el?m?? koko seuraan. Kaikki pitiv?t h?nest?. Tytt?jen k?vi Alfhildi? kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisiss? alkoivat vaikuttaa, vei ?iti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat siell? ja puheisin he pian joutuivat. Eip? aikaakaan, niin vanhuksien t?ytyi menn? ky?kkiin pit?m??n huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi Knut h?nt? p??tt?m??n. T?nlainen ep?varmuus oli tukalaa, sanoi h?n. T?rke?mp?? t?m? oli h?nelle, kuin mit? Alfhild luuli; jos asia menisi myttyyn, ei h?n sit? niin helposti kantaisi, kun Bj?rn Haugstad. Knut oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, ett? tuo iloinen poika saattaisi noin olla. H?nen k?vi Knutia s??li; h?n tunsi pit?v?ns? h?nest? ja kerranhan t?st? kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv --? Leiv on unhottanut minut, sanoi h?n itselleen. Ja vanhukset sit? toivovat... H?n katsoi ujosti yl?s. Knut kietoi k?tens? h?nen ymp?rilleen rajuna iloisista toiveista: "jos minulle tulet, ei sinun el?m?ss?si sit? katuman pid?!" -- Leiv on minut unhottanut, ajatteli Alfhild; vanhukset sit? toivovat... "Ehk?p? se on niin sallittu", kuiskasi h?n, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylm?ksi j?lleen. Knut nauroi ilosta, veti h?nt? luokseen ja p??sti taas, heitti jalkaa ilmaan ja huusi: "Hei, nyt min?kin tied?n, milt? ilo tuntuu!" -- Nyt kun asia oli p??tetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, ett? koetti saada virkistyst? Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhukset sis??n. Knut otti molempia k?dest?, hymyili ja nauroi: "Tahdotteko minua nyt v?vyksenne, niin t?ss? saatte!" "Tahdomme varmaankin", sanoi ?iti hymyillen vesiss? silmin; "tietysti, tietysti", sanoi is? lempe?n? ja totisena. ?iti otti Alfhildi? syliin: "sin? olet tehnyt meille suuren ilon"; "niin", lis?si is?, "sin? olet aina ollut hyv? lapsi". H?n katsoi yst?v?llisesti Alfhildiin. Tytt? puhkesi itkuun.

Samana iltana p??tettiin viett?? h?it? syksymm?ll?. Alfhild antoi heid?n tehd?, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, ett? kihlaus pidett?isiin salassa niinkauan kun mahdollista. Sit? he kummastuivat, mutta iloisia kun olivat, eiv?t he hennonneet h?nelt? mit??n kielt??. "Menn??n yl?s", sanoi ?iti, "ett'eiv?t n?e sinun itkeneen". Knut otti h?nt? k?dest?: "Kiitos t?st? Alfhild", sanoi h?n. Alfhild itki ja ajatteli Leivi?. Ja niin he erosivat.

Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehell? ty?ss?. Se oli er?s vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla p??ssyt varoihinsa. Nyt h?n oli ostanut itselleen maatilan, jota h?n huvikseen viljeli ja johon h?n pani paljon rahaa. Ensimm?isen vuoden oli Leiv vaan tavallisena ty?miehen?, mutta siin? h?n kunnosti itse??n. H?n oli ahkera ja v?kev?, sill? h?n toivoi Alfhildi?, eik? s??st?nyt itse??n. Lis?ksi h?n oli tavattoman luotettava. Tahtoi n?ytt??, ett'ei ei h?n ollut huonoa sukua. H?n muisteli, mit? is? oli sanonut, kun he erosivat; h?n ajatteli sit? huonoa mainetta, joka heid?n suvullaan oli; ja ensiksikin p??tti h?n pyrki? kunniallisen miehen arvoon. Mutta h?nelle k?vi, niinkuin useimmiten k?y, ett? rahat ja arvo kulkevat yhdess?. Pian h?n huomasi, ett'ei h?nell? ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla siell?p?in. Ja h?n ymm?rsi, ett? h?nelle siit? oli suurta haittaa. Niinp? h?n joutohetkin??n opetteli englannin kielt? ja hankki itselleen semmoisia tietoja, joista luuli olevan hy?ty?. Sill? tavoin h?n tutustui paroniin, joka nyt oli koulumestarina. Leivill? oli hyv? p?? ja niin h?n pian oli tiedossa ja taidossa yht? hyv?, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa oli h?n jo muita etev?mpi. Kun h?n oli vuoden aikaa ollut is?nt?ns? luona, p??si h?n jonkunmoiseksi ty?njohtajaksi. Eik? aikaakaan, kun koko talon hoito jo tuli h?nen huostaansa.

Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv h?nt? usein ihmetteli. Mutta kun h?n oli paroni syntyj??n ja joutunut koulumestariksi, niin Leiv h?nt? suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki mit? h?n sanoi, ellei sit? aina niin ymm?rt?nytk??n. Minussa kai on vika, arveli Leiv, kun olen tyhm?. Kuitenkin h?nell? oli sen verran j?rke?, ett? j?tti uskon tuonnemmaksi, "siksi kuin joskus tulisi viisaammaksi", jos paroni jotain per?ti outoa sanoi. Mutta niin se vaan k?vi, ett? paroni h?nest? sai suuren vallan.

Seuraavana syksyn? h?n sitten menetti rahansa. Silloin h?n joutui suorastaan ep?toivoon. H?n oli aina ilolla ajatellut n?it? rahojaan, jotka s?ilyiv?t siell? pankissa, tuottivat korkoa ja ik??nkuin kasvoivat. Se rohkaisi h?nen mielt??n, kun tiesi jok'ainoan raharoposen, mink? ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lis??ntyi; ahkeruus oli suurinta iloa; kaikki h?nen toivonsa ja pyrint?ns? olivat n?iss? s??st?iss?. Rahat kasvoivat jok'ainoasta p?iv?st?, mik? meni, ja jok'ainoasta dollarista, mink? h?n pankkiin vei, ja samassa suhteessa Leivinkin toiveet enentyiv?t. H?n alkoi luottaa onneensa, k?vi iloiseksi ja raitismieliseksi, jopa ylpe?ksikin. Oli niin uljasta n?in takoa oman tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen. Pitk?t ajat h?n oli kuin sairas; muuttui ?re?ksi ja kiukkuiseksi, menetti ty?halunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset h?nt? painoivat ja kiusasivat; h?n tuskin sai nukutuksi. Mit? h?nen auttoi koettaakaan? Kova onni h?nt? kumminkin vainosi. Jos h?n uudelleen saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyytt? ei Amerikassa ollut nimeksik??n, sen h?n luuli voivansa p??tt??. Roistoja ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itse??n, eiv?tk? v?litt?neet toisesta ihmisest? mit??n. Rehellinen mies oli t??ll? juuri kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenk??n. Ent? Alfhild sitten -- Alfhild ja kaikki h?nen kauniit toiveensa. Sit? ajatellessa virtasi veri p??h?n, silm?t polttivat, hampaat meniv?t yhteen ja nyrkit puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; h?n pelk?si j?rke??n. Alfhild, Alfhild ja kaikki h?nen toiveensa! H?n n?ki tyt?n edess??n semmoisena, kuin h?n seisoi tanssin j?lkeen Haugstadissa, sulavana, l?mpim?n?, viehke?n?, hurmaavana, h?n n?ki silm?t, jotka hehkuivat valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla ... h?n saattoi vihap?iss??n kavahtaa yl?s ja sy?kse? mets??n, jossa sitten harhaili puoleen y?h?n ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild h?nen t?ytyi saada. Alfhild oli sama kuin el?m?. Mutta ??rett?m?n pitk?lt? tuntui tie h?nen luokseen.

"Mik? kumma sinua vaivaa?" sanoi paroni, "niinh?n sin? olet juuri kuin metodisti". Leiv kertoi kaikki, mit? oli tapahtunut. Varas heitti? oli karannut ja vienyt mukanaan koko h?nen omaisuutensa, kaikki mit? h?n oli s??st??n saanut. H?n toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen ly?d? h?nt? rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi siet?? maan p??ll?. Kummallinen v?l?hdys iski paronin silmist?. "Siin? en ole yht? mielt? sinun kanssasi", sanoi h?n. "Kassanhoitaja teki vallan oikein. Olisimme molemmat h?nen sijassaan tehneet ihan samoin".

Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.

"Sin? et ymm?rr? minua", sanoi t?m?. "Niin, niin, min? olen surukseni n?hnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman filosofiaa el?? maailmassa, h?n on juuri kuin kissanpentu, jolla ei viel? silmi? ole; h?n on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii ensimm?iseen vesil?t?kk??n ja hukkuu siihen. Jahkas min? sinua neuvon. Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisi? meill? maailmassa on?"

Leiv oli kiukuissaan. "Kahdenlaisia", sanoi h?n, "pieni? roistoja ja suuria roistoja".

"Hm, kyll?, kyll?", sanoi paroni ja ny?kk?si; "tuo sattuu jotenkin paikalleen, eik? siit? tykk?n??n filosofiaakaan puutu. Mutta et sin? minua oikein ymm?rr?. Asian laita n?es on semmoinen, ett? luonnolta puuttuu oikeutta. El?m? pit?isi olla, kuin sotakoulu; ei p??stett?isi useampia sis??n, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne valtiollista ekonomiaa eik? laskutaitoa. Se heittelee maailmaan kiinte?t? ja irtainta ja on yht? iloinen, sattui heille tilaa, taikka ei. Niin se on juuri kuin ankara is?, joka viskaa siitt?m?ns? j?rveen, ett? oppisivat uimaan ... saavat auttaa itse??n! ell'eiv?t kykene, vajoovat pohjaan ... mutta v??ryys on siin? ett? toisilla on uimavy?... No! ymm?rr?tk?s?"

"En".

"Hm", sanoi Leiv.

"Ymm?rr?n".

Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja v?ijyen. "Jos sinulla nyt olisi uimavy? k?siss?si ... se ei ole omasi, koska luonto ei ole sinulle semmoista antanut ... jos sinulla olisi yht? suuri oikeus siihen, kuin muillakin ... ja tiet?isit, ett? vajoisit, ell'et sit? saisi... No niin! Tahdon vaan sanoa, ett? houkkio sin? olisit, jos ottamatta j?tt?isit!" -- "Kenties", sanoi Leiv.

Paroni uskalsi jo menn? pitemm?lle. "Totta puhuen", sanoi h?n, "olen sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itse?si kulutat, vaikka helposti voisit itsellesi kaapata niit? el?m?n hyvyyksi?, joita luonto sinulta pid?tti".

"Mill? tavalla?" sanoi Leiv.

"Mit? sin? tarvitset t?ss? maailmassa voidaksesi nauttia el?m?n oikeuksia? Mit? varten sin? kulutat parasta ik??si ja terveimpi? voimiasi?"

"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.

"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan p?iv?ist?, joutavata!... Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja el?m?si v?lill?! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etk? sin? p?ll? osaa ottaa sit? yl?s!"

"Jaloissani --?"

"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat huostassasi... H?n oli mies, joka ymm?rsi oikeuksiaan k?ytt?? ... tee sin? samoin!"

Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi yl?s. "Jo riitt??", sanoi h?n. "Ett? sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".

Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mik? muutos! Paronista oli kaikki loisto kadonnut. Kuka h?n oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja p??llep??tteeksi viel? roisto. Leiv h?pesi. "Hyv?sti", sanoi h?n. Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ik??nkuin kaksi aaltoa ristiin, viha toiseltapuolen, toiselta h?pe?. "Anteeksi", sanoi h?n ivallisesti, "anteeksi. Min? luulin herra Hegglidi? mieheksi. No niin, hyv? Jumala, t?ss? maailmassa kerrankin erehtyy... Hyv?sti, hyv?sti! K?yhyys ja ylpeys eiv?t sovi yhteen; kunhan olet minun ik?isekseni el?nyt ja saanut k?rsi?, mit? min? olen k?rsinyt, niin tulet sin?kin filosoofiksi ja ilokseni min? sen p?iv?n n?en. Hyv?sti lapseni". Leiv ei tavannut h?nt? koskaan en??.

Mutta sen j?ljest? h?n tunsi itsens? merkillisen kylm?ksi ja noloksi. Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan kuin jotakin h?pe?llist? hetke? ajatellessa. Se, mit? paroni oli sanonut ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri samaa, jota h?n omassa mieless??n hautoi. H?nkin oli harmitellut ja uskonut el?m?n tehneen v??ryytt? ja antaneen h?nen viattomasti k?rsi?. H?n oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein Jumalan pilkkaamista. Nyt se h?nest? tuntui ??rett?m?n miehuuttomalta. H?n h?pesi kuin koira. P??st?kseen noista pahoista ajatuksista, h?n taas ryhtyi ty?h?n entisell? tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mit??n voitettaisi; tyyneell? ja miehev?ll? ahkeruudella vaan.

Oikeastaan ei h?nell? suurta h?t?? ollutkaan.

Hyv? palkka h?nell? oli ja ensi vuonna h?n saisi enemm?n. Alfhildi? h?nen ei tarvinnut ep?ill?. Tytt?, joka oli niin hyv?? sukua, ei varmaankaan pett?isi. Ja kun h?n kerran oli nelj? vuotta odottanut, odottaisi h?n viel? viidennenkin. Heti, kun h?nelle karttuisi sen verran rahoja, ett? saattoi m??r?t?, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi h?n Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt h?n antoi olla kirjoittamatta, kun ei mit??n hauskaa ollut kerrottavana. N?m? terveiset saatuaan, Alfhild kyll? ymm?rt?isi tarkoituksen.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet