Read Ebook: Maahengen uskossa by Eerola Eero

Font size: 10 px 15 px 20 px 25 px 30 px 35 px

Background color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Text color: BlackWhiteGrayLight GrayDark GrayDim Gray

Apply/Save settings

Ebook has 266 lines and 13072 words, and 6 pages

Mutta Lyylin piti syntym?-maastaan l?hte?, vieraasen maahan, tietym?tt?m?n tulevaisuuden maahan tulla. Jo t?m? ajatuskin tahtoi hyydytt?? h?nen l?mpim?n verens?; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki muut seikat olleet vanhallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan vanhat tuumansa toteen saattaa, h?nen tytt?rens? ep?ilem?tt? ei olisi taipunut, nosti, huomasi h?n sen vihre?pukuisen vanhuksen siell? yksin?isen n?reen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirtt? se oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vieriv?t, vieriv?t kuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten n?ivettyneen kukan lehdille, joka siin? h?nen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe, jonka s?velet noin tummina soivat.

Sitten h?n n?ki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen vanhuksen k?teen.

-- Kiitos, virkkoi vanhus, nyt min? l?hden.

-- Min? ymm?rr?n, vastasi metso.

-- J??tk? sin??

-- J??n. T?ss? istun min? niin kauan kuin yksik??n n?re j?lell? on. Tuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sin?. Ei sovi mets?n kuninkaan autiolle kankaalle menehty?.

-- Hyv?sti, soi kaihoisa ??ni.

-- Hyv?sti. Palaatko milloin?

-- Ehk?. Kun ihminen luo j?lleen sen, mink? nyt on rumasti h?v?issyt ja h?vitt?nyt.

Ja se vihre?pukuinen vanhus l?ksi.

H?n kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: "Katso, miten vanhaksi h?n on k?ynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on tuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen." Arkoina ne kumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehre?n oksan sen kuninkaan polulle heitt?? -- mutta eih?n heiss? ollut en?? mit??n vehre?t?.

Kun se vihre?pukuinen l?hestyi niit? pitempi? kantoja, joiden jokaisen jatkona oli ihmisen p??, k??ntyi h?n surullisesti taaksensa katsomaan. N?ytti ik??nkuin se katse olisi sanonut:

"Seitsem?nkymment? kertaa seitsem?nkymment? teit? kiellettiin mets?n pyh?tt?? raiskaamasta, ja teid?n kuuroihin korviinne huudettiin viisauden sana, mutta seitsem?nkymment? kertaa seitsem?nkymment? te ahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan k?den onnenne puistoon. Siin? te nyt hulluina, h?t??ntynein? etsitte kuumien aatostenne viile?t? viihdytt?j??, etsitte mets?n, minun sammalpolkuisen, vehrytlehv?isen valtakuntani hymisev?? rauhaa. Etsitte -- turhaan. Sill? nyt min? menen. Murheen ly?m?n?, ry?stettyn? kerj?l?isen? kulkee entinen kuningas, vaeltaa tiet?m?tt?miin vanhan valtasauvansa varassa."

Ja se vihre?pukuinen vanhus katosi. Katosi mets?n vehre?n onnen hyv? haltija, kuningas.

Mutta h?n kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat p??t pyysiv?t armoa rumille t?illeen.

Ja siihen ep?toivoiseen ulvahdukseen h?n, -- uneksija, her?si. H?nen oli kylm?, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti h?n tuon kamalan unen. H?n vilkasi ymp?rilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain polvenkorkuinen vesa siell?, toinen t??ll?, ymp?rill? turhanp?iv?ist? viitaa, mutta miss??n ei en?? silm?nkantaman ulottuvilla oikeata mets??.

H?n ymm?rsi, ett? vihre?pukuinen mets?nhaltija ei sellaisella lakeudella torveaan soita, eik? taikasauvansa viittauksella ajele komeata mets?n viljaa. Pois se pakenee sinne, miss? viel? oravalla on oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, miss? hiljainen humina korkeitten latvojen sille laulaa valkeata virtt??n.

Mutta ihminen, joka mets?n pyh?t?n on raiskannut, tehnyt upeasta honkien temppelist? kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan h?n ahnehtivin silmin sielt? en?? uhreja vaanii, turhaan h?n etsii arkeisille, v?syneille ajatuksilleen metsien viihdytt?v?? soittoa, niiden sunnuntai-kauniita, ylevi? lepohetki?. H?n on tehnyt kauniiden aatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylm?ksi, harmaaksi hautausmaaksi -- onnensa hautausmaaksi.

Siksi h?nen katseensa kerran ep?toivoisena v?l?ht??, kolkkoa kauhua se uhoo. Mutta kenties se liian my?h??n ajaa takaa karkoittamaansa vihre?pukuista mets?nhaltijaa.

Sill? seitsem?nkymment? kertaa seitsem?nkymment? yh?ti turhaan kaikuu h?nen, ihmisen, korvaan k?sky:

Ymm?rr? metsiesi pyh?t aarteet! ?l? karkoita vihre?pukuista mets?nhaltijaa -- muuten sin? onnesi karkoitat!

Puniken uni.

Se on Mantan kasvattama ja ristim?, Punike. Nyt se on jo vanhanpuoleinen. Tytt?rentytt?ret siin? jo komeina mamseleina vieress? ynisev?t.

Elettiin tuossa Paavalin p?iv?n tienoilla. Silloinhan sanotaan talven sel?n taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tiet?m??n, ett? saa sit? Paavalista kev??seen ainakin toisen mokoman viel? navetassa seist?; hyv?, jos sill? p??see. -- Mutta talven taittuessa taittuvat my?skin muonavarat.

Jo edellisen? kes?n? oli Punike laitumella k?ydess??n haistellut, ett? huono oli hein?kes?. Ylen pitk?lle piti kev??st? kuivia, niin ett? kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista hein?nkortta suuhunsa l?ysi.

Mutta sep? h?nt? sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken syksypuolen varsin runsaasti heini? pidelty, ihan niinkuin hyvin?kin hein?vuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, h?nen tytt?rens? Hertan tyt?r, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen ik??n. Huiski sinne t?nne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli jalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan k?ytt??!

-- Mutta, kyll?p?h?n ik? opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja vaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen tahtiinsa.

Ja mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edell? ollut kuiva, huono hein?kes?. Mutta syksyst? oli silti silloinkin ruokittu pelkill? heinill?. Mutta sittenp? olikin taite tapahtunut. Pari viimeist? navettakuukautta, kaiken kev??nkorvan, piti paljasta olkea purra. H?n oli silloin viel? nuori ja jaksoi v?h?n purrakin, mutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vett? silm??n kierr?tti, kun katseli niit? vanhempia lehmi?, joiden viel? piti mukamas lyps??kin, vaikka edess? oli pelkk? olki ja muutama lantatunkiosta koottu hein?n rippunen. Koetettiin n?et lantatunkiostakin koota takaisin niit? hein?eri?, mit? syksyll? oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja kev??ll? sitten! Ai, ai, mink? n?k?isi? he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman varjoja. H?t?h?t?? omin voimin navetasta ulos p??siv?t -- ja melkein lumien sekaan sittenkin. Nuorilla m?nnyn- ja kuusentaimilla sek? vanhalla, pakkasen kulottamalla hein?ll? piti pari viikkoa henke??n eteenp?in raahata. Mutta kes??n sit? kuitenkin p??stiin.

N?it? h?n mietti. Ja kenenk??n huomaamatta herahti kuuma vesikarpale h?nen silm?st??n.

Seuraavana y?n? h?n sitten unensa n?ki.

Kev??n tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sis??n tuulahtavinaan. Mieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta yl?s h?n ei jaksanut nousta, ei keinolla mill??n. Joka kerta, kun h?n yritti ja jo polvilleen p??si, paiskautui h?n taas takaisin, ett? kovat, kalseat oljet kahahtivat. Kaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti Kailu. Jaksoi se viel? juuri pystyss? pysy?, olihan se nuori. Mutta onnettoman n?k?inen oli sekin. Kas noita t?rr?tt?vi? lonkkaluita!

-- Kailu parka, huokasi Punike -- ja her?si.

H?n nousi heti yl?s, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa h?n sent??n. Ja sitten mietti h?n itsekseen n?in:

Mikseiv?t ne heti syksyll? harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta n?kisiv?t, kuinka kunakin talvena kannattaa heini?kin pidell?? Karjaa pyrit??n aina vaan lis??m??n. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan niin suruttomasti, ik??nkuin ei mit??n muuta maailmassa olisikaan kuin heini?. Niin, ihan silt? nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet ja tasaisivat sitten niin, ett? ne riitt?isiv?t varmasti kev??seen asti. K?ytt?isiv?t olkia heti syksyst? alkaen apurehuna. Sill? tavalla p??st?isiin edes tasaisella menolla talven yli.

Ja kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi hein?tukon kunkin eteen, piti Punike sellaista ynin?t?, niinkuin olisi se tahtonut sanoa:

-- Oletkos katsonut, Manta, ett? n?it? riitt?? kev??seen saakka?

Musiikki.

Sen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on n?k?alaa, on sekin varsin lohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, miss? puut ovat jo monta viikkoa lehdett?min? t?rr?tt?neet. Elottomalta ja kuolleelta se n?ytt??. Ainoastaan yksin?inen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lent??, uskoopa toisinaan itsens? muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran pari, ik??nkuin kysy?kseen onko siell? ket??n. Mutta kun ei vastausta kuulu, ei sek??n siin? pitemp??n viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on harmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja tuijottaa kylm?sti eteens?.

Aivan koppini ikkunan edess? on pienoinen hein?maa. Kuka lie pari sarkaa korpeen raivannut, en tied?. Enk? sit?k??n tied?, kenenk? musta lehm? siell? p?iv?t p??ksytysten on ruokaansa etsim?ss?. Min? olen kutsunut sit? Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen haavan luona aidan vieress? on viel? korviaan my?ten mekkoonsa k??riytyneen?, silloin se jo Mustikki ensi kerran m?k?see ikkunani alla. Pojan-viikari on heitt?nyt pitk?n vipeleens? laukun viereen ja tyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki sit?, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla korven laidassa. Min? n?en, ett? Mustikki ei en?? ollenkaan viihdy siin? hein?maassa. Kymmeneen kertaan joka p?iv? se sen kalunnut on, niin tyystin, ett? vihre? sammal joka askeleella vastaan vihoittaa. Niin, mutta ei yksinomaan se ole syyn?, miksi ei Mustikki siin? en?? viihdy. Kenties siit? viel? p?iv?nmittaan suupalansa l?yt?isi, jos olisi kes?, ja olisi l?mmin. Mutta nyt -- harmaamekkoinen, kylm?npuhuva Syksy on alituisena vieraana siell? aidan vieress?.

Mustikkia puistattaa, kun h?n n?kee ja tuntee sen. Kylm?? viimaa se harmaamekkoinen h?nt? vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi h?n jo navetassa, seinien suojassa. --

Min? olen katsellut jo parin viikon ajan t?t?. Yh? tyystemmin on Mustikki hein?sarkoja kalunnut, yh? vihoittavampana sielt? sammal pilkist??. Ja yh? rohkeammaksi k?y harmaamekkoinen. Kerran se jo oli y?aikaan ikkunani tykk?n??n peitt?nyt, sen j??h?n puhunut. Mutta kun p?iv? sen j?lleen sulaksi tahtoi, n?in min? viel?kin Mustikin siell? tyhjill? saroilla. Mutta nyt ei se en?? edes viitsinyt sy?d? -- tai se ei tarjennut. L?helle m?kkini seinustaa oli se suojaa etsien vet?ytynyt. Seisoi siin? j?ykk?n?, p?rr?karvaisena, selk? v?h?n k?yryss?, kuten viluinen ainakin. Ja laihtunut se oli!

Minusta tuntui ik??nkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle:

-- Sin? olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan t?ss? minun hein?maassanikin. Mutta minun herrani ja is?nt?ni ei sit? n?y huomaavan. Ei n?y ymm?rt?v?n, ettei hein?maitakaan sent??n multia my?ten sy?tet?, eik? sit?k??n, ettei kylm?n pieksem?n? p?iv?kaudet v?rj?tellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa mieluummin min? jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon runsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa.

Se harmaamekkoinen n?ytti ny?kk??v?n p??t??n. Se oli ymm?rt?nyt Mustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: -- Marraskuu k?siss?. Vuotahan. Jos se poikaviikari viel? t?nne Mustikin k?myytt??, niin min? sen pitk?n vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisill?, ettei nyt en?? mik??n Mustikin ulkona k?yntiaika ole. Laitan kotiin! Mrr... marraskuu k?siss?! -- Marraskuu k?siss?, huokasi Mustikkikin, ja suuri vesikarpale vier?hti sen silm?nnurkasta, putosi kalsistuneeseen korrentynk??n ja j??tyi siihen.

Sep?n Kaunikki.

Sepp? oli k?ynyt vanhaksi. Joen t?rm?ll? oleva paja oli kuukahtanut kallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois pudonnut. Ja harvoinpa sielt? en?? n?it kipunan lentoonsa kirmahtavan. Vain pient? korjausty?t? jaksoi sepp? en?? tehd?, joskus sent??n viel? koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eik? ihmek??n, jos pajasta oli s??nn?llinen kalkutus loppunut, sill? astelipa ukko jo yhdeks?tt?kymment?, -- eik? ollut poikaa siunautunut!

Kappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sep?n asuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat: aitta, navetta ja sauna. Eiv?t olleet ne kallellaan ja r?nsistym??n p?in, sill? siell? puolen taloa piti naisv?ki komentoa ja huolta. Sep?n em?nt?, Ieva, oli viel? varsin tanea ja topakka, vaikka olikin jo puoliv?liss? seitsem?nkymmenen, ja Saara sitten, tyt?r, oli viel? paraimmillaan, ei t?ytt? nelj??kymment?. -- Niin, siihen sen oli kotio sallittu Saarankin j??d?, ei ollut ottajata sattunut.

Ja perheen j?seneksi voitiin lukea my?s Kaunikki.

Sill? vaikkakin se oli vaan lehm?, oli se kuitenkin ik??nkuin koko perheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen -- niin miltei sairauden -- koko perheelle, mutta jos se terveen? ja t?ytel?isen? h?nt??ns? huiski, heiluivat silloin iloisesti k?det sep?n pirtiss?. Ja annas olla, kun se t?ss? kev?ttalvella varsin onnellisesti ja ilman mit??n j?lkilaskuja er??n? y?n? oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika jukurin, oli tuvan puolella kuin risti?iset ik??n. Keitettiin sin? p?iv?n? p?iv?lliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle.

Kun nyt kes?isin? aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee h?n sit? portilla viel?, silittelee ja kyhnytt?? otsakuoppaa. Kaunikki yn?htelee, ik??nkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja tuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara hakemaan menee. Eik? se tienvierustoita kuni, ei em?talon ohramaahan pyri, vaikka ei olekaan aitaa edess?. Kotio se rient??, kotio -- perheen keskuuteen.

Siell? on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta joenvarsi-hein?? iltapalaksi ly?nyt.

Share on: WhatsApp @Hash Facebook Tweet